Sisäänastuessani kuulin Minette rouvan nuoremman pojan sanovan äidilleen: »Jos vain tahdot äiti mennä ulos katsomaan lakottelevaa Helsinkiä, niin kyllä minä tulen sinua saattamaan ja suojelemaan». Hän joka näin puhui, oli siinä 14–15 vuoden vanha, ja siksi hänen ritarillinen ehdotuksensa tuntui varsin lystikkäältä. Mutta muuten olin juuri minäkin tullut taloon saadakseni Minette rouvasta opastajan ja saattajan. Houkuttelin häntä näet tulemaan mukaani kuuluisan englantilaisen toimittajan William Steadin luo, joka ennen lakon puhkeamista oli saapunut Helsinkiin ja sitten oli pakoitettu jäämään tänne useaksi päiväksi kulkuneuvojen seisahduttua. Minette rouva oli jo aikaisemmin ollut hänen seurassaan, eikä aluksi ollut ensinkään halukas tulemaan, mutta hyväntahtoinen kun oli, taipui hän kuitenkin lopulta, ja niin me jouduimme Steadin luo. Oli pari asiaa, joista minä erityisesti tahdoin häntä kiittää ja toinen niistä oli tuo hänen erinomainen kirjeensä Plehvelle, Suomen puolesta. Se oli sellainen tyylitaidon mestariteos, että ani harvoin näkee kirjettä, joka yhtaikaa olisi niin tavattoman kohtelias ja niin äärimmäisen pureva. Mitä Plehve siitä sanoi, ei arvattavasti koskaan ole tullut tunnetuksi, mutta meille se näinä pimeinä aikoina oli todellinen lohdutus. Mistäkö me sen saimme? Se oli painettuna noissa n.k. »Vapaissa sanoissa», joita silloin hyvin salavihkaa levitettiin ja luettiin.
Tästä salaisesta kirjallisuudesta puhuessa olkoon mainittu, että sitä säilytettiin suuret määrät Donnerien kodissa siitä huolimatta, että venäläiset viranomaiset ja heidän kätyrinsä kulkivat ympäri kuin kiljuvat jalopeurat ja vaanivat sitä kaikkialla. Kun kerran kysyin missä Minette Donner piti sen piilotettuna, vastasi hän hyvin rauhallisesti, että hänen palvelijansa pitivät siitä huolta. Itse hän ei tiennyt mitä piilopaikkoja he sille kulloinkin keksivät. Vain nämä sanat osoittavat, miten rajaton luottamus siellä vallitsi molemmin puolin, miten sellainen ajatus kuin ilmiantaminen siinä talossa oli tuntematon.
| Minette Donner 1908 |
Mutta niinpä olikin Minette Donner talousapulaistensa hyvä ystävä ja auttaja. Lähinnä heitä ajatellen, perusti hän Hyvinkäälle n.k. Vilhelmiina kodin lepoa tarvitsevia ja sairaalasta päässeitä palvelijattaria varten. Tunnetulla taidollaan hän senkin kalusti ja antoi sen sitten täydessä kunnossa Naisasialiitto Unionin hoidettavaksi. Väsyneet palvelijat, työläis-äidit y.m. samassa asemassa olevat pääsivät sinne lepäämään niin halvalla maksulla kuin viisikymmentä penniä päivältä. Monta monituista vuotta se palvelikin tarkoitustaan ja Minette Donner oli itse sen johtokunnan puheenjohtaja sekä huolehti personallisesti kodin asukkaista, joita talvella saattoi ottaa vastaan kymmenen ja kesällä useimpiakin.
Viimeisinä ahtaina vuosina on koti tosin ollut suljettuna ja yksityisille vuokrattuna, mutta miten lämpimästi Minette Donner siitä viimeiseen asti huolehti, osoittaa se, että hän sääti sen jälleen kuntoonpanemiseksi ja ylläpitämiseksi 100,000 mk.
Hyvinkäällä ollessaan hän myöskin avusti sikäläistä yhteiskoulua antamalla sille m.m. tontin, niinikään hän luovutti maata Hyvinkään kirkolle ja päällepäätteeksi hän perusti sinne komean urheilukentän, jota sittemmin syntynyt Urheiluyhdistys nyt hoitaa. Tällä kentällä Kolehmainenkin kerran kilpaili ja sai niin paljon ystävällisyyttä osakseen Minette rouvalta, että hän voittonsa jälkeen olympialaisten kilpailuissa Antverpenissä heti sähkötti siitä tälle äidilliselle ystävälle, joka tyytyväisenä sitten kertoi, että hän oli saanut sähkösanoman »Koolemaiselta». Myöskin Martta Yhdistyksen haaraosaston ja äitien ompeluseuran rva Donner perusti Hyvinkäälle.
Yleensä hän oli aina toimessa ja hommassa ja aina hänen päässään liikkui uusia ehdotuksia. Kun hän sitäpaitsi oli tunnettu suuresta hyväntekeväisyydestään, kulki hänen luonaan aina paljon ihmisiä, joita kaikkia hän oli ihmeellisen kärsivällinen kuuntelemaan. Näin monta kertaa hänen nousevan keskellä ateriaansa tulijoita vastaanottamaan. Kun kerran huomautin tästä, sanoi hän vain hyvin iloisesti: »On niin monta, joiden täytyy jättää ateriansa siksi, ettei ole mitä syödä. Ei se tee mitään, jos minä sen joskus jätän kesken, se vain muistuttaa minua näistä osattomista».
Tavallisesti Minette Donner puolisoineen aina keväisin lähti Europpaan. Ja niinpä hän tuli olleeksi kaikissa Europan maissa yksinpä Turkissa ja voitti kaikkialla tuttavia ja sympatiaa. Hänen poissa ollessaan hoiti Lilli Munck, hänen miellyttävä naimaton sisarensa, joka asui samassa talossa, lapsia ja kotikomentoa, niin että hän saattoi rauhallisella mielellä jättää omaisensa joksikin viikoksi. Tietysti hänellä oli paljon kerrottavaa näiltä matkoiltaan ja joskus hän niistä kirjoittikin jonkun pienen tuokiokuvan, kuten esim. käynnistään Konstantinopolissa, mutta kirjoittaminen kuului kuitenkin harvinaisuuksiin.
Minette Donnerista voi ehkä sanoa, kuten on sanottu monesta muustakin naisesta, että vaikka hänellä oli taipumuksia moneen suuntaan, niin ei hän antautunut mitään niistä todenteolla kehittämään. Mutta onhan se kaikkien perheenemäntien ja äitien kohtalo. Heidän täytyy yhtenään jakaa aikansa ja huomionsa niin monelle eri taholle ja valvoa että ne, jotka heitä ympäröivät saavat rauhassa työskennellä, ettei heille itselleen jää sitä keskitystilaisuutta, sitä itseensä syventymisaikaa ja työrauhaa, jota kaikki luova työ edellyttää. Ja mitä juuri Donnerien kotiin tulee, oli emännällä siellä tavallista enemmän hoivattavaa ja huolehdittavaa. Talon isännällä oli edellisestä naimisestaan lapsia, hänen ensimäinen puolisonsa oli ollut leski ja tuonut taloon lapsia, ja Minette rouvalla itsellään oli kaksi poikaa ja tyttönen. Kaikki he kaipasivat hellää johtoa ja äidin ohjaavaa kättä. Sitten oli hänen puolisollaan kuuluisana tiede- ja valtiomiehenä paljon edustusvelvollisuuksia ja paljon kansainvälisiä tuttavuuksia, joita koska tahansa saattoi saapua taloon.
Entä kaikki ne taiteilijat, joita Minette Donner suosi ja avusti. Hän auttoi meidän nuoria maalarejamme m.m. siten, että hankki heille työtä. Niinpä hän esim. antoi Juho Rissasen, siihen aikaan kun tämä oli nuori ja tuntematon, maalata hänen lastensa muotokuvat. Axel Gallén maalasi hänen oman kuvansa ja hänen vanhimman poikansa, tämän koulupoikana ollessa j.n.e. Se oli yhtämittaista itsensä antamista, aikansa paloittelemista ja kaikkialla läsnäolemista. Mutta ei suuri koti pysy kunnossa, ei sen liesi lämpimänä, eikä sen kotihaltijat koossa, ellei sen keskus ja sielu ole paikallaan, valmiina ottamaan osaa jokaisen sen jäsenen kohtaloon ja ulotuttamaan tätä huolenpitoaan vielä heidän ystäviinsä ja vieraisiinsakin.