Päivällistä syödessämme oli sitten m. m. kysymys siitä esitelmästä, joka minun oli pitäminen, ja minä kerroin, miten olin kymmenen päivää aamusta iltaan lukenut ranskaa ja matkalla tullessani harjoittanut kongressissa sanottavani ulkoa, jotta voisin esittää sen aivan vapaasti, ilman paperia. Se huvitti häntä suuresti ja nyt hän tahtoi kuulla, miten osasin sen lausua ja siinä seurasi kokonaiset pienet kokeet. »Oikein hyvin», sanoi hän ystävällisesti rohkaisten.
Sinä päivänä, jolloin minun oli esiintyminen, oli hänkin läsnä kongressissa ja iloitsi suuresti siitä, että myöskin meidän pieni maamme sai olla mukana siellä, missä maailman suuret ja tunnetut olivat koossa, ja että tiedot meidän naistemme työstä ja voitoista otettiin siellä vastaan hyvin suosiollisesti. Samana iltana istuimme vielä yhdessä Cafée de Régencessa toistaen päivän tapahtumia ja kun siellä oli pari muutakin suomalaista, joiden kanssa aina olin tottunut puhumaan suomea, kääntyi keskustelu yhtäkkiä suomenkieliseksi. Huomattuani, ettei Minette Donner senjälkeen ottanut siihen osaa, pyysin anteeksi ja ehdotin, että me vaihtaisimme kieltä. »Ei mitenkään», sanoi hän, »puhukaa te vain suomea, minä kuuntelen sitä mielelläni ja ymmärrän kaikki, vaikken itse osaakaan sitä puhua».
Seuraava muistoni Minette Donnerin suuresta avuliaisuudesta on vuodelta 1898. Olin kotimaahan palattuani ollut miltei pakoitettu rupeamaan naisasialehti »Nutidin» toimittajaksi, jotta se ei olisi kuollut sen toimittajan matkustaessa Italiaan. Mutta se oli, kuten naisten lehdet yleensä, pieni ja vähäpätöisen näköinen. Käännyin silloin Minette Donnerin puoleen ja kysyin, eikö hän tahtoisi kutsua luokseen muutamia asiasta innostuneita ja vaikutusvaltaisia naisia, joille saisin esittää sellaisen aikakauslehden tärkeyden ja kehoittaa heitä sitä rahallisesti kannattamaan, niin että se edes voisi ilmestyä hiukan laajennetussa muodossa. Hän oli heti valmis ja istuutui kirjoittamaan kutsukirjeitä parille kymmenelle henkilölle, jotka sitten määräpäivänä olivat iltapäiväteellä hänen kauniissa kodissaan. Tulos neuvotteluistamme oli kaikin puolin tyydyttävä. He takasivat lehdelle niin paljon varoja, että sen sivumääriä saattoi tuntuvasti lisätä, vieläpä panna toimeen palkintokirjoituksiakin, jotka aina vilkastuttavat toimintaa.
Juuri tuo nopeus, joustavuus ja toimeliaisuus oli niin miellyttävä piirre Minette Donnerissa. Hän ei lykännyt asiaa, jonka näki hyväksi ja kannattamisen arvoiseksi, kaukaiseen tulevaisuuteen, vaan kävi siihen heti kiinni. Ja itsellään hänellä myöskin aina oli paljon aloitteita, jotka hän tahtoi saada toteutettua. Ei hän silloin laskenut aikaansa, ei vaivaansa, eikä menojaan. Hänellä oli esim. erityinen kalustamistaito, s. o. taito asettaa huonekalut niin, että ne muodostivat miellyttävän kokonaisuuden, että jokainen esine joutui juuri sille paikalle, mihin se parhaiten sopi. Hän tunnusti kerran, puhuessamme tästä, että hän aina tullessaan ihmisten luo, ajatuksissaan, muutteli hiukkasen heillä olevia kaluja ja niinikään sommitteli niiden värit vähän toisenlaisiksi. Ja luonnollista onkin, että se, kellä on personallista makua, ei voi rauhallisesti katsella sitä personattomuutta ja kaikenlaisen rihkaman kasaamista, jota tapaa useimmissa kodeissa – olivatpa ne sitten vaikka varakkaidenkin henkilöiden omistamat. Minette Donner tahtoi näyttää, ettei varat ja komeat kalut mitenkään olleet päätekijänä kodikkuuden aikaansaamisessa, vaan kauneusaisti, johon yhtyi käytännöllisyys ja tarkoituksenmukaisuus, ja siksi hän kerran järjesti Sörnäisiin n.k. mallihuoneen, jota ken tahansa oli tervetullut katsomaan ja josta sitten saattoi ottaa kaikenmoisia aiheita.
Toimin siihen aikaan Raittiusyhdistys Koiton naisosaston puheenjohtajana ja kun me sunnuntaiaamusin olimme kävelemässä, poikettiin tähän mallihuoneeseen ja katseltiin sitä sekä kokonaisuutena että tutkittiin kaikkia sen eri osia. Huonekalut olivat toisaalta niin yksinkertaiset, että kuka kirvesmies tahansa, puusepästä puhumattakaan, kykeni sellaiset valmistamaan, ja toisaalta niin käytännölliset, että joka kalu saattoi palvella paria, kolmea tarkoitusta. Hauskasta sälesohvasta syntyi yöksi vuode, pöytä oli samalla säilytyspaikka, jonne pääsi sen levyä hiukan siirtämällä. Toinen pöytä saatiin siten, että ikkunalautaan oli kiinnitetty levy, joka nostettiin ylös kun tarvittiin pöytää ja sitten taas laskettiin alas, kun sitä jo oli käytetty. Vaatekaappi asetettiin niin, että vain sen toinen sivu oli kiinni seinässä ja siten syntyi seinän ja kaapin väliin erinomaisen mukava pesukomero j.n.e. Siinä oli oikein osoitettu, miten voi pienestä tilasta huolimatta saada mukavuutta syntymään. Kaikki kalut olivat viheriäksi maalatut, ikkunaverhot ja pöytäliinat olivat kullan keltaiset.
Minette Donnerilla oli tähän aikaan muutenkin paljon tekemistä Sörnäisin kotien ja perheenäitien kanssa m.m. sen kautta, että hän hoiti Unionin sinne perustamaa äitien ompeluseuraa, oli aina mukana sen viikkokokouksissa ja järjesti sen jäsenille aivan erinomaiset joulujuhlat, joissa oli paljon sekä henkistä että aineellista hyvää.
Suurenmoisin muisto minulla kuitenkin on Minette Donnerista routa-ajaltamme. Kun meidän suruvuotemme 1899 alkoi ja kaikki mielet olivat kuohuksissa helmikuun manifestin johdosta, osoittautui hän nimittäin heti erinomaisen toimeliaaksi. Hän kirjoitti asiasta tuttavilleen ulkomaille, hän piti neuvotteluja kodissaan m.m. sen suuren kokouksen, jolloin joukko Helsingin naisia kartan mukaan jakoi pääkaupungin ryhtyäkseen sitten määrähetkenä keräämään nimikirjoituksia tsaarille lähetettävän adressin alle. Hän suunnitteli kaikenlaisia toimenpiteitä, joihin voisi ruveta ja oli aina valmis kuulemaan kaikkia niitä, jotka kävivät hänen luonaan neuvottelemassa ja ehdotuksia tekemässä.
Ja samalla kannalla Minette Donner pysyi koko routa-ajan, eikä vetäytynyt pois tästä työstä, vaikka se kävi yhä vaarallisemmaksi ja urkkijat monta kertaa ympäröivät hänen kotiansa. Semmoiseen kysytään paljon rohkeutta, itsensä kieltämistä ja uskoa oikeuden voimaan. Ja sellainen edellyttää myöskin kykyä katsoa elettyä hetkeä pitemmälle ja ymmärtää, mitkä arvot ovat pysyväisiä, mitkä ohimeneviä. Oma mukavuus, oma menestys, jopa rakkaiden omaisten turvallisuuskin painavat silloin sellaisen ihmisen silmissä paljon vähemmän kuin isänmaan tulevaisuus ja sen oikeusjärjestön suojeleminen.
Ikävä kyllä eivät kaikki nähneet asiata siltä kannalta ja luopuivat senvuoksi koko työstä – jopa katselivat sitä karsain silmin. Mutta Minette Donnerin koti pysyi koko routa-ajan tärkeänä keskustana, jonne aina silloin tällöin muutamia kymmeniä passiivisen vastarinnan etuvartijajoukkoon kuuluvia naisia kokoontui neuvottelemaan miten saataisiin iskut meidän kansallista ja valtiollista itsenäisyyttämme vastaan vältettyä, tai edes hiukan lievennettyä, miten tiedot siitä vaarasta, joka uhkasi kutakin maamme asukasta, mutta josta sanomalehdissä ei saanut hiiskua sanaakaan, saataisiin leviämään, miten kansamme kaikista uhkauksista ja houkutteluista huolimatta jaksaisi pysyä laillisuuden pohjalla.
Ja kun sitten suurlakko tuli ja lakasi pois – ainakin ajaksi – meitä vastaan viritetyt ansat, seurattiin taaskin juuri Donnerien kodissa tapahtumien kehitystä erittäin valppaasti. Pistäydyin sinne tänä jännittävänä lakkoviikkona, jolloin voi sanoa, että tavallinen arkielämä töineen ja toimineen oli tykkänään seisahtunut ja sen sijaan pidettiin joka päivä suuria kokouksia, jolloin tuhannet aivot suunnittelivat uutta aikaa suurine muutoksineen.