Tältä matkalta on vieläkin olemassa jotenkin rikas kokoelma akvarelleja, joista muutamat osoittavat sellaista huomiokykyä ja reipasta käsittelytapaa, että niiden tekijä varmaankin olisi päässyt tällä alalla varsin pitkälle, jos hän todenteolla olisi ruvennut kehittämään näitä taipumuksiaan. Nyt se oli vain huvia ja välityötä. Mutta tämä taiteellinen silmä, muoto- ja väriaisti vaikutti, että Minette aina osasi luoda kauneutta ympärilleen, että kuvaamataiteet ja yleensä Suomen nuori taide aina oli hänen huolenpitonsa esineenä.

Minette Donner nuorena.

Kun meidän yhteiskoululiikkeemme alkoi, herätti sekin Minettessä mitä lämpimintä vastakaikua ja hän matkusti paki paraastaan Ruotsissa olevaan Näsin veisto-opistoon, suoritti kurssin siellä ja rupesi senjälkeen veistonopettajaksi n.k. Pippingin yhteiskouluun, jossa hän voitti sekä oppilaiden että opettajien ihailun. Tätä hänen opettajanaoloaikaansa ei kuitenkaan kestänyt kauan, sillä jo vuoden kuluttua oli hän professori, sittemmin senaattori Otto Donnerin puoliso.

Ensi kerran tapasin Minette Donnerin syystalvella v. 1891 ja hyvinkin kohtalokkaana aikana. Suomen Naisyhdistyksessä, jonka jäsen hänkin oli, vaikkei hänellä ollutkaan tapana käydä sen kokouksissa, oli syntynyt erimielisyyttä ja se oli jakaantunut kahteen eri ryhmään. Toisella puolella oli joukko nuoria, jotka olisivat tahtoneet enemmän vauhtia asioiden käsittelyyn ja ennenkaikkea enemmän julkisuutta, – yhdistyksen kokouksiin ei esim. saanut, jäseniä lukuunottamatta, kukaan helsinkiläinen tulla, eikä niistä liioin saanut mainita mitään sanomalehdissä, ilman erityistä lupaa – toisella puolella oli taas yhdistyksen johtokunta ja suurin osa sen jäseniä. Heistä tämä nuorten ryhmä oli niin vaivalloinen, että he ilman muuta äänestivät sen ulos. Tämä toimenpide oli sentään siksi omituinen ja ennen kuulumaton, että se herätti paheksumista monessa yhdistyksen vakavamielisessä jäsenessä ja he liittyivät nyt nuoriin ja pitivät neuvotteluja heidän kanssaan siitä, millaisiin toimenpiteisiin tässä oikein oli ryhdyttävä.

Erääseen tällaiseen neuvottelukokoukseen tuli myöskin Minette Donner. Meidän nuorten ryhmä oli tottunut siihen, että aina kun saapui joku uusi henkilö näihin n.k. vähemmistön kokouksiin, täytyi hänelle juurta jaksaen kertoa koko erimielisyyden syyt ja kaikki mitä sen johdosta oli tehty ja päätetty. Mutta sitä ei ensinkään tarvinnut Minette Donnerin suhteen. Hän tuntui heti olevan asioista selvillä, ja osoitti meille samassa suurta ystävällisyyttä. Jo vain tapa millä hän tervehti ja antoi kättä oli harvinaisen lämmin ja luottava. Tuntui aivan siltä kuin olisi hän tahtonut sanoa: »Kyllä minä tiedän, että teillä on ollut vaikea aika ja myöskin sen, että te ette ole mitään pahaa tarkoittaneet». – Ymmärsin sitten jälestäpäin, että se oli hänen läheinen tuttavuutensa Adelaide Ehrnroothin ja tämän sisarentyttären Rose-Marie Boijen kanssa, joka vaikutti, että hän oli niin selvillä yhdistyksen asioista.

Minette Donner oli siihen aikaan vähän päälle neljänkymmenen, kookas ja ryhdikäs. Tukka oli jo harmahtava, mutta muuten hän tuntui varsin nuorekkaalta ja reippaalta. Ja samalla hänessä oli jotain sangen äidillistä. Oli aivan kuin hän olisi tahtonut suojella, auttaa ja keventää niiden kuormaa, jotka joutuivat hänen tielleen, olla heille jollain tavalla hyödyksi. Sen sain minäkin monta kertaa hänet tavatessani kokea.

Muistan esim. selvään miten herttaisesti hän kerran tuli vastaani Parisin kadulla ja juuri sellaisena hetkenä, jolloin tunsin olevani siellä yhtä yksinäni kuin jos olisin astunut Saharan erämaassa. Syy siellä olooni oli seuraava: Naisasialiitto Unioni, jonka jäseniä me molemmat olimme ja joka perustettiin heti sen jälkeen, kun Suomen Naisyhdistyksessä syntynyt selkkaus ei ollut sovitettavissa, oli vaatimalla vaatinut minua edustamaan itseään Parisissa pidettävässä naiskongressissa keväällä 1896, koska muka olin niin lähellä tätä maailmankaupunkia. Opiskelin nimittäin siihen aikaan Zürichin yliopistossa. Olin kaikin tavoin vastahakoinen. Tiesin, että sellainen matka kysyisi koko lailla aikaa ja veisi ajatukseni päätehtävästäni ja sitten olin pari vuotta yhtämittaa puhunut ja lukenut saksaa ja sillä aikaa oli muutenkin puutteellinen ranskankielentaitoni vajonnut jonnekin niin syvälle aivokoppaani, että tuntui aivan mahdottomalta saada se sieltä yhtäkkiä esille. Kieltäytymiseni eivät kuitenkaan vaikuttaneet mitään. Kehoittavia kirjeitä seurasi vieläkin kehoittavampi sähkösanoma, eikä lopulta ollut muuta neuvoksi kuin sulkea kurssikirjat ja ruveta lukemaan ranskaa, kyhätä kokoon kongressissa pidettävä esitelmä ja ryhtyä muihinkin pieniin valmistuksiin. Onneksi oli pääsiäisluvan aika, eikä tarvinnut laiminlyödä luentoja.

Kaikki tämä vaikutti kuitenkin, etten ensinkään keveällä mielellä lähtenyt Parisia kohti, enkä liioin tuntenut mitään iloa perille päästyäni. Läpi yön olin matkustanut, levännyt sitten joitakuita tunteja siinä pienessä hotellihuoneessa, jonka eräs tuttava oli minulle suositellut ja astuin senjälkeen ihmisvilinässä kadulla.

Yhtäkkiä kuulin iloisen äänen mainitsevan nimeni. Katsoin ylös ja edessäni seisoi Minette Donner puolisoineen.

»Voi, miten aika kuluu nopeasti», huudahti hän tervehdittyämme, »olin juuri hiljattain läsnä siinä Unionin kokouksessa, missä liitto päätti pyytää teitä itseään edustamaan, ja nyt me jo tapaamme toisemme täällä». Kuultuaan, ettei minulla ollut mitään erityistä ohjelmaa sinä päivänä, ehdotti hän, että tulisin heidän kanssaan päivällisille. Nyt sitä otettiin vaunut ja ruvettiin ajelemaan Parisin loppumattomia bulevardeja ja Minette Donner, joka oli ollut siellä kymmeniä kertoja ja tunsi sen miltei yhtä hyvin kuin Helsingin, rupesi esittämään minulle sen loistorakennuksia ja eri osia, liittäen usein esittelyynsä: »Katsokaa nyt kuinka iloiselta ja hymyilevältä kaikki täällä näyttää!»