Hyvin usein prof. F. kuvasi minulle Amerikan oloja ja lisäsi aina: »Sinne teidän olisi meneminen, se olisi kuin luotu teitä varten, siellä te saisitte sekä ansiota että hengenheimolaisia». Kun me juuri oleskelimme ranskalaisten keskuudessa, oli tietysti usein kysymys heistä, heidän erikoispiirteistään ja kansallisominaisuuksistaan. Hän kiitti Ranskan naisia hyvin ahkeriksi ja säästäväisiksi, sitäpaitsi hän väitti heidän omistavan erityistä liiketaitoa. »Ei tarvitse kuin katsella heidän ryhdikästä käyntiään», oli hänellä tapana puhua, »niin jo siitä näkee, että heidän luonteessaankin on ryhtiä». Ja sitten hän kertoi, miten he niin monella tavalla osasivat venyttää ja lisätä perheen pieniä tuloja, niin että saivat ne riittämään, vaikkakin kaikki oli tavattoman kallista. Kun monet tärkeät tarvekalut, kuten esim. tulitikut, oli tehty valtion monopooliksi ja jokaisesta ruuanpalasesta oli niin kalliit verot, että esim. tavallinen työläisperhe jo tuli maksaneeksi välillisiä veroja pari francia päivässä, niin kyllä sitä saikin ahertaa ja olla kekseliäs tullaksensa toimeen. Hän oli yleensä sitä mieltä, että Ranskaa hallittiin varsin huonosti, ja että monet aineellisen elämän alat olivat siellä tykkänään laiminlyödyt. Kauppa esim. oli enimmäkseen muukalaisten käsissä, etenkin saksalaisten ja englantilaisten, ellei aina nimellisesti ja avoimesti, niin olivat he kuitenkin yrityksien takana ja aloitteen tekijöinä.
Tuskin oli sitä kysymystä taivaan ja maan välillä, jota emme olisi pohtineet ja sitä asiaa, jota en olisi prof. F:ltä kysellyt. Olin niin tottunut hänen intelligenttiin seuraansa ja siihen, että hän aina kävi minut päivälliselle noutamassa, tai lähetti n.k. sähkösanomakortin, jossa määräsi, missä meidän piti tavata toisemme, että kun hän muutamaksi päiväksi matkusti Lontooseen, tuntui Parisi oikein tyhjältä ja kolkolta.
Niinä parina vuotena, jotka seurasivat tätä sisältörikasta kesää, olimme suhteellisesti vähän tekemisissä toistemme kanssa, sillä eihän prof. F:llä ollut aikaa tuollaisten tavallisten »tervehdyskirjeiden» kyhäämiseen, mutta sitten tuli suruvuotemme 1899 helmikuun manifesteineen, ja nyt alkoi hyvinkin ahkera kirjevaihto. Personallisten tuttavuuksien kautta prof. F:llä oli tie avoin ranskalaisiin lehtiin ja se merkitsi siihen aikaan paljon. Niin moni venäläisten viranomaisten levittämä väärä tieto ja aiheeton syytös saatiin siten korjattua. Oli todellakin lohduttavaa tietää, että siellä maailman kaupungissa oli henkilö, joka niin rehellisesti, ilman mitään sivutarkoituksia, aina oli valmis meidän hyväksemme toimimaan ja tuleen heittäytymään, kun siksi kävi.
Muistan varsinkin yhden tilaisuuden, jolloin ilman hänen välitystään olisin ollut varsin toivoton monta päivää. Olin siihen aikaan ulkona Europassa tehdäkseni Suomen kohtalon tunnetuksi sekä järjestämieni esitelmien että sanomalehtikirjoitusten ja myöskin suullisten selostuksien kautta vaikutusvaltaisille henkilöille. Oltuani muutamia viikkoja Itävalta-Unkarissa, matkustin Wienistä yhtämittaa Brysseliin jäädäkseni sinne loppukesäkseni. Lukemattomat askeleet oli ollut astuttava sekä Wienissä että Budapestissä, saadakseni jotakin toimeen, ja nyt seurasi tuo pitkä, toista vuorokautta kestävä rautatiematka junanvaihtoineen keskellä yötä. Olin viimein niin lopen väsynyt, etten ajatellut enkä toivonut muuta kuin pian pääseväni perille ja korvissani soi koko ajan: »Brysselissä saat levätä, Brysselissä saat levätä». Tiesin, että minua siellä odotettiin ja nautin jo sanomattomasti ajatellessani mukavaa, puhdasta vuodettani siellä, istuttuani pikajunan pölyisillä sohvilla lähes 30 tuntia. Mutta sitten kävikin aivan toisin. Siellä oli vastassa sähkösanoma Tukholmasta, joka oli siihen määrin salaperäinen ja peloittava, että se vei unen silmistäni tuntimääriksi. Siinä nimittäin kehoitettiin noudattamaan suurinta varovaisuutta ja lukemaan »La Fronde» lehteä. Tästä ymmärsin, että toimintani oli tullut tunnetuksi, joutunut ehkä vastustajiemme tietoisuuteen ja tämä kaikki sai yön hiljaisuudessa mitä kauhistuttavimmat muodot. Mistäpä minä edes saisin käsiini »La Fronde» lehden, joka ilmestyi Parisissa, ja joskin joku numero oli eksynyt Brysseliin, niin miten löytäisin juuri kyseessä olevan kirjoituksen. Haudottuani tätä samaa yhtenään, välähti aamupuolella yötä yhtäkkiä mieleeni, että »onhan Frederiksen Parisissa ja hän auttaa kyllä, ottaa selkoa mitä lehdessä on seisonut ja vastaa siihen, jos tarvitaan». Ja vain tämä ajatus rauhoitti minua niin, että hermopingoitus antautui ja uni sai voiton.
Syksyllä v. 1900 tuli prof. Frederiksen senaattori Mechelinin kutsusta Suomeen. Tarkoitus oli, että hän kirjoittaisi meidän aineellista elämäämme käsittävän teoksen ja niin hän sitten tekikin. Teos ilmestyi yhtaikaa tanskan, ranskan ja englannin kielisenä, ja siitä oli usein ulkomaisissa lehdissä otteita, jotka antoivat hyvinkin edullisen kuvan Suomen valtion varojen hoidosta. Kootessaan täällä aineksia tuohon teokseensa, teki Frederiksen paljon tuttavuuksia. Hän tahtoi tavata eri puolueiden ja eri aatesuuntien johtohenkilöitä ja saada siten läpileikkauksen siitä, mitä maassamme liikkui.
Vielä toisenkin kerran kävi Frederiksen Suomessa. Se tapahtui elokuun viimeisinä päivinä v. 1903 ja silloin oli varsin omituinen seikka syynä hänen tuloonsa. Plehve oli kuullut kerrottavan Frederiksenistä ja hänen työstään Suomen hyväksi. »Eiköhän tuota saisi vastaiseen suuntaankin toimimaan» arveli tämä ovela Suomi-syöjä ja antoi kutsua Frederiksenin luokseen Pietariin keskustelemaan Suomen asioista, luvaten hänelle kaikki matkakulut ja vielä runsaan vaivanpalkkion. Meikäläisten politikoitsijoittemme mielestä ei hänen olisi pitänyt noudattaa tätä käskyä, mutta prof. F. ajatteli toisin. Hänestä oli varsin mielenkiintoista käydä tapaamassa sitä miestä, joka siihen aikaan rautakourin johti Venäjän ja sen reunavaltioiden kohtaloa. Sitäpaitsi hän toivoi voivansa selvittää Plehvelle Suomen asiaa sekä suomalaisten että valistuneen yleisen mielipiteen kannalta.
Hän siis matkusti Pietariin ja joutui kaikkivaltiaan Plehven puheille, sekä torjui kaikki tämän tekemät, Suomea tarkoittavat kiristysehdotukset selittäen ne Venäjän puolelta Suomelle vahvistettujen perustuslakien rikkomiseksi ja aivan tehottomiksi Suomeen nähden. Plehve koitti selvittää ja esittää, mutta ei päässyt tuumaakaan pitemmälle miehen kanssa, joka niin kovasti piti meidän puoliamme. Hän oli varsin tyytymätön vieraaseensa ja osoitti sen m.m. siten, ettei maksanutkaan tuota lupaamaansa vaivanpalkkaa, tuskin hän antoi matkarahat. Pietarista Frederiksen tuli Helsinkiin ja viipyi täällä muutamia päiviä saadakseen taaskin selville mitä meillä ajateltiin tilanteesta ja mitä toiveita meillä oli tulevaisuuteen nähden. Täältä hän matkusti Tukholman kautta kotiin. Hän kirjoitti minulle jokunen aika senjälkeen, että hänellä oli ollut aikomus julkaista keskustelunsa Plehven kanssa »L’Européen» lehdessä, sillä mitä Plehve sanoi hänelle oli kyllä yhtä mielenkiintoista kuin mitä hän aikoinaan sanoi Steadille, mutta meikäläiset politikoitsijat olivat olleet kovin vastaan ja saaneet hänet sähköttämään asianomaiselle lehdelle, ettei kyseessä olevaa haastattelua siihen pantaisikaan.
Viimeisen kerran tapasin professori Frederiksenin tuona meille niin kohtalokkaana kesänä 1904 Köpenhaminassa, jonne hän jokunen vuosi aikaisemmin oli siirtynyt. Olin hänen perheessään päivällisillä hilpeän mielialan vallitessa ja sieltä hän saattoi minut englantilaiseen klubiin 5 o’clock teelle. Tietysti Suomen politiikka silloin oli esillä, ja siinä pohdittiin tilannettamme joka puolelta. Tanskan lehdissä oli juuri niinä päivinä ollut Helsingistä saapunut uutinen siitä, miten eräs puhuja Helsingin Työväenyhdistyksen tavanmukaisessa keväisessä ulkoilmajuhlassa oli lopettanut puheensa huutamalla: »Alas Bobrikoff, alas Plehve» ja sitten niin kiireellisesti poistunut puhujalavalta ja sekaantunut ihmisjoukkoon, että häntä oli yhtä mahdoton löytää kuin erityistä kortta heinäaumasta. Se oli varsin ihmeellinen ja rohkea toivomus, miltei ennustus, sillä jo jotakuta päivää myöhemmin oli Bobrikoffin viimeinen hetki tullut ja muutaman viikon kuluttua meni Plehve samaa tietä.
En luule, että professori Frederiksenillä aineellisesti oli niinkään huolettomat ajat vanhoilla päivillään. Hän oli suunnitellut kansainvälisen pankin perustamista joko Lontooseen tai Parisiin ja saanut monen vaikutusvaltaisen henkilön, jolle hän asiasta oli puhunut, tästä tuumastaan innostumaan jo sen personallisen vaikutusvallan takia, joka hänelle oli ominainen. Ja sitten hänen suunnitelmansa aina olivat hyvin selvät ja suuripiirteiset, teoriiana aivan erinomaiset. Mutta hänellä ei ollut tuota tavallisen rahamiehen häikäilemättömyyttä ja kylmyyttä, ei sitä säälimättömyyttä ja itsekkyyttä, joka on valmis riistämään muilta vaikka heidän viimeisen penninsä hyötyäkseen heidän kustannuksellaan. En tahdo sanoa, että jokainen rahamies olisi sellainen, mutta tämän piirteen tapaa siksi usein, että ymmärtää miten vaikea ihmisyyden kannalla seisovan henkilön silloin on pitää puoliaan. Hänen kansainvälinen pankkinsa jäi siis pelkäksi suunnitelmaksi ja vain pienet kirjalliset tehtävät täyttivät hänen aikansa.
Onneksi hän ihan ensi hetkestä oli eroittanut vaimonsa perinnön omista afääreistään, jotta ei tämä milloinkaan hänen takiaan tulisi kärsimään puutetta. Eihän tuo Ada Frederiksenin perintö mikään suuren suuri ollut, sitä oli vain sen verran, että säästäväisesti eläen sillä tuli toimeen. Ada Frederiksen oli muuten hyvinkin huomattavasta kodista ja oli lapsuudestaan asti saanut olla mukana niissä piireissä, joissa Tanskan henkinen elämä voimakkaana pulppusi, niinkuin hän myöskin jo nuorena tyttönä oli oleskellut Parisissa, saanut olla vastaanotoissa Napoleon III hovissa y. m. Hänen isänsä oli nimittäin teoloogina ja politikoitsijana kuuluisa piispa Monrad, joka varsinkin v:sta 1848, jolloin Tanska sai uuden perustuslain, näytteli hyvinkin tärkeätä osaa sen valtiollisessa elämässä, toimi kahdesti kirkollisasiain ministerinä ja v:sta 1863 Tanskan ministeripresidenttinä.