Tästä merkillisestä appi-isästään prof. F, monasti kertoi ja niistä raikkaista tuulahduksista, jotka hänen kauttaan olivat tulleet tanskalaiseen politiikkaan, sillä piispa Monrad oli yhteen aikaan sekä sanomalehdissä että kansainkäräjissä koko vastustuspuolueen johtaja.
Kerran me puhuimme siitä, kuinka säälittävää on, että ihminen, sitten kun hän on ehtinyt jotakin kokea ja oppia, niin että siitä jo olisi muillekin jakaa, yhtäkkiä kuolee ja siinä menee kaikki, mitä hän on elämänsä varrella itselleen koonnut, hyödyttämättä jälelle jääneitä.
Prof. Frederiksen menikin sitten pikemmin kuin kukaan olisi osannut aavistaakaan. Hän oli syksyllä v. 1905 ollut matkoilla, kylmettynyt ja sairastui kotia tultuaan keuhkokuumeeseen. Se tapahtui juuri samaan aikaan, kun meillä täällä elettiin suurlakon merkeissä ja ulkomaalaisissa lehdissä oli ehtimiseen tietoja jännittävästä tilanteestamme. Prof. F. oli joka päivä kysellyt, mitä Suomesta kuuluu, eikö jo tule ratkaisua? Mutta kun sitten voiton päivä valkeni ja ilosanoma siitä levisi Europpaan, oli hän jo tajutonna, eikä voinut enään iloita tästä hyvästä uutisesta.
Hänen elämänsä oli siinä suhteessa niin traagillinen, että niin monet hänen aloitteistaan pirstoutuivat juuri silloin, kun kaikki jo näytti voittoisalta ja varmalta. Eihän kukaan ole voinut kaikkia unelmiaan toteuttaa, mutta ani harvalla on ollut niin paljon yleistä hyvää tarkoittavia ehdotuksia kuin Frederiksenillä. Hän oli niin täynnä aloitteita ja tuumia, että niitä on sittemmin riittänyt monelle muulle sekä panna käytäntöön että myöskin korjata niistä voittoja.
Se suuri yleisö, joka vain mittaa ihmisarvon sen mukaan, miten paljon hän on saanut koottua itselleen mammonaa, ei huomaa sellaista henkilöä miksikään, joka tosin on ollut nerokas ja aloiterikas, mutta ei ole saanut niitä perille vietyä, eikä omaisuuksia itselleen rapsittua. Mutta prof. F:n ystävät katselivat asiaa toisin. Siitä todistaa m. m. se kaunis hautapatsas, jonka he pystyttivät hänen haudalleen Lyngbyn kirkkomaalle, missä hän monivaiheisen elämänsä jälkeen nyt lepää.
Samaiset ystävät tulevat myöskin kyllä säilyttämään hänen muistonsa rakkaana ja kirkkaana, mutta on aivan paikallaan, että hänen muistonsa ja nimensä meilläkin elää, sillä hartaampaa, epäitsekkäämpää ystävää Suomella omien rajojensa ulkopuolella ei ole ollut.
[MATHILDE WERGELAND.]
Olin juuri menossa Köpenhaminassa pidettävään pohjoismaiseen naisasiakongressiin kesällä 1914, kun sain kirjeen ja pinkan sanomalehtiä Amerikasta. Otin ne mukaani laivaan ja rupesin niitä tutkimaan. Kirjeessä kerrottiin, että Wyomingin yliopiston professori, Mathilde Wergeland, oli kuollut, ja lehdet tekivät selkoa hänen merkille pantavasta opettajatoimestaan.
En voi kielin kertoa, kuinka kummalliselta ja surulliselta tämä tieto tuntui, varsinkin sinä hetkenä, kuinka muisto ensimäisestä Köpenhaminan matkastani, jolloin tutustuin tri Mathilde Wergelandiin, sen kautta tulvimalla tulvi mieleeni.
Se tapahtui kesällä 1890, jolloin Köpenhaminassa oli pohjoismaalainen opettaja-kokous. Sen edellisenä päivänä oli »Dansk Kvindesamfund» (Tanskalainen Naisliitto) pannut toimeen pienen pohjoismaalaisen naisasiakokouksen, koska siellä sattui olemaan läsnä asiasta innostuneita naisia kaikista pohjoismaista. Se oli luultavasti nykyajan mittoja käyttäen hyvinkin vaatimaton kokous, mutta minun silmissäni se oli aivan suurenmoinen. Kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä ja kaikkia kokouksessa esiintyviä katseli kuin korkeampia olentoja. Toimihan Elisabeth Grundtvig siinä puheenjohtajana, Anna Bugge Wicksell esitelmöitsijänä ja Kirstine Frederiksen aivan kuin kokouksen hyvänä henkenä, sillä hän oli m. m. valmistanut sen huomatuimmille osanottajille aamiaiset kodissaan, kun keskustelut pariksi tunniksi keskeytettiin. Minäkin kuuluin niihin onnellisiin, jotka pääsivät näille aamiaisille, kiitos siitä Alli Tryggille, joka minut oli kokouksen toimihenkilöille esittänyt.