| Mathilde Wergeland v. 1890 |
Osanottajien joukossa oli eräs nainen päätä pitempi muuta kansaa, ja samassa niin ylevän ja komean näköinen, että katseet aivan vastustamattomasti kiintyivät häneen. Hänellä oli suuret, surulliset silmät, hienot piirteet, aivan kreikkalainen profiili ja koko hänen olennossaan ja liikkeissään oli jotakin klassillisen levollista ja plastillista.
Otin heti selkoa siitä, ken hän oli ja sain kuulla, että hän oli ensimäinen norjalainen nainen, joka oli hankkinut itselleen fil. tohtorin arvon, että hänen nimensä oli Mathilde Wergeland ja että hän oli runoilija Henrik Wergelandin ja tämän sisaren Camilla Collettin läheinen sukulainen.
Kun kokous sitten päättyi yhteisiin illallisiin, jouduin minä aterioidessa hänen vierustoverikseen ja olin onnellinen. Edustihan hän sitä suurta maailmaa, josta minä aina olin unelmoinut, sillä hän oli juuri hiljattain palannut Zürichistä, missä oli saanut tohtorinarvonsa, opiskeltuaan sitä ennen pari vuotta Münchenissä. Kaikista näistä asioista olin kovin halukas kuulemaan niin paljon kuin suinkin – kuten myöskin hänen kuuluisista norjalaisista omaisistaan, hänen matkoistaan eri maissa ja hänen tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän vastasi kauniilla, sointuvalla norjankielellään ja hymyili tuon tuostakin minun suurelle tiedonhalulleni. Mutta toisaalta hän kyllä iloitsikin siitä, että naiset Pohjolassa olivat niin valveutuneita ja innokkaita sekä vakuutti, että kun etelästäpäin matkustaa pohjoista kohti, oli miltei yhtenäisenä piirteenä, että naisten kasvojen ilme muuttui yhä eloisammaksi ja pirteämmäksi.
Ne pari kolme viikkoa, jotka silloin viivyin Köpenhaminassa, olimme yhdessä melkein joka päivä. Joko me olimme kävelemässä tai Köpenhaminan monia kokoelmia katselemassa. Väliin istuttiin hänen hotellihuoneessaan, ja silloin sitä vasta oikein keskusteltiin.
Hän kertoi minulle paljon sekä Norjan oloista että niistä vieraista maista, joissa hän oli oleskellut. Hän laski joskus leikkiäkin, mutta usein hänen kauniisiin kasvoihinsa ilmestyi hyvin totinen, miltei surunvoittoinen ilme. Lähin syy siihen oli hänen epävarma tulevaisuutensa. Hän olisi valmistuttuaan mielellään halunnut työtä ja toimeentuloa synnyinmaassaan, mutta siellä olivat kaikki ne paikat, joita hän ajatteli, vielä visusti suljetut naisilta. Hän valitti, ettei vanha maailma hänen laiselleen tarjonnut mitään, ja että hänen täytyi matkustaa Atlantin tuolle puolen löytääkseen itselleen taipumuksiaan vastaavaa työtä. Mutta ilomielin ei hän tästä matkastaan puhunut. Päinvastoin. Hän ei kuulunut noihin käytännöllisiin ihmisiin, jotka yhtäkkiä selviävät vastuksista ja miltei ilolla heittäytyvät taisteluun olemassaolon puolesta. Eikä hän liioin ollenkaan osannut puhua puolestaan ja alleviivata ansioitaan. Hän oli alusta alkaen ja kauttaaltaan hiljainen ajattelija, todellinen hengen-maailman asukas ja oli siellä oppinut erinomaisen vaatimattomaksi.
Kun kokoukset ja juhlallisuudet olivat ohitse, erosimme me. Minä palasin Suomeen ja Mathilde Wergeland matkusti jonkun viikon kuluttua Amerikkaan, sitä ennen vielä kerran suotta etsittyään toimialaa omassa maassaan.
Hän oli usein ajatuksissani ja kovin mielelläni olisin tahtonut saada häneltä tietoja siitä, miten hänen toiveensa olivat toteutuneet, oliko »suuri länsi» antanut hänelle mitään. Keväällä v. 1891 tuli vihdoinkin kirje, josta havaitsin, että Amerikka ei ollut häntä niinkään miellyttänyt.
Koska kirjeet usein, vaikka ne ovatkin kaikessa kiireessä kyhätyt, antavat varsin selvän kuvan lähettäjänsä mielenlaadusta, panen siitä tähän pari kohtaa:
»Pelkään teidän jo arvelevan, ettei minulla ole uskollisuutta, eikä liioin kiitollisuutta – sillä enhän ole puoleen vuoteen antanut mitään elonmerkkiä. – – – Mutta syynä minun pitkään vaitiolooni ei ole ollut välinpitämättömyys, vaan paljon enemmän itse matka tänne ja se ihmeellinen herpaantuminen, joka seuraa tuloa aivan vieraaseen maahan, missä täytyy omaksua uusia vaikutelmia ja eläytyä niin aivan uusiin olosuhteisiin.