»Muistatteko vielä, että annoitte minulle muistoksi suomalaisen markan. Siihen minä annoin lyödä reijän kantaakseni sitä kellonperissäni, mutta nyt kun Suomen kovat päivät ovat tulleet, en voi pitää sitä enää leikkikaluna, vaan lähetän sen teille takaisin hyvänä enteenä siitä, että entiset ajat eivät ole vielä kuolleet. Suomen kunnia ja vapaus tulee uudestaan virkoamaan ja palajamaan niiden luo, jotka sitä surevat ja kaipaavat. Ja että te surette ja kaipaatte, sitä ei suinkaan tarvitse epäillä. – – – Toivoisin voivani auttaa teitä työssänne – – Täällä seurataan Suomen raskasta taistelua kyllä myötätunnolla, mutta toimintaa sitä tarvittaisiin, eikä pelkkää sympatiaa. Tässä kirjeessä tulee se pieni rahasumma, jonka te suuressa hyvyydessänne lainasitte minulle vaikeina aikoinani Köpenhaminassa. Olisin niin mielelläni tahtonut maksaa sen aikaisemmin, mutta aineelliset olosuhteeni ovat olleet hyvin ahtaat kaikkina näinä vuosina, eikä minulla koskaan ole ollut mitään ylitsejäämää. – – Tuokoot nämä dollarit teille paljon ja ansaittua siunausta. Myötäseuraavan medaljongin ehdottaisin teidät kiinnittämään kellonperiinne ja säilyttämään siinä tämän kalliin markan, joka jo kahdesti on kulkenut Atlannin meren poikki – – –»

Kun hän tässä kirjeessä sanoo, että hänellä aineellisesti oli ollut hyvin ahtaat ajat, ei siinä ollut sanaakaan liioittelua; hän oli nimittäin saanut kokea niin paljon vastuksia ja ollut pakoitettu taistelemaan niin ankarasti jokapäiväisen leipänsä takia, että moni hänen sijassaan jo olisi heittänyt kirveen järveen. Vasta v. 1902 tapahtui käännös parempaan päin, kun hänet nimitettiin professoriksi Wyomingin yliopistoon.

Koko hänen elämästään ja varsinkin hänen Amerikassa olostaan saa nimittäin erittäin mielenkiintoisen kuvan siitä loistoteoksesta, jonka hänen ystävänsä julkaisivat pari vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Sen nimi on »Glimpses from Agnes Mathilde Wergelands Life» (Tuokiokuvia Agnes Mathilde Wergelandin elämästä), ja siinä on, paitsi otteita hänen päiväkirjastaan, kirjeistään ja runoistaan, hänen ystäviensä, oppilaittensa ja opettajatoveriensa arvosteluja ja kuvauksia hänestä eri vuosina ja eri tilaisuuksissa. Yksin se pieni pätkä, jonka minä kirjoitin hänestä kesällä 1914 Naisten Ääneen kuultuani hänen kuolemastaan on siellä, kuka sen sitten lie suomesta englanniksi kääntänyt. Sitten siellä on useita kuvia hänestä itsestään, hänen omaisistaan ja ystävistään sekä koko joukko hänen omia piirustuksiaan. Mathilde Wergeland oli nimittäin taitava piirustaja. Se kuului ihan sukutaipumuksiin, sillä hänen veljensä Oscar Wergeland oli suosittu maalari, joka m. m. sai tehtäväkseen maalata sen suuren taulun, joka kuvaa Eidsvoldin kokousta.

Europassa ollessaan Mathilde Wergeland oli erityisesti tutkinut keskiajan kirkkorakennuksia ja kiinnittänyt niitä paperille, niinkuin yleensä keskiajan historia oli hänen erikoisalansa. Hän julkaisi siitä useita tutkimuksiakin, kuten esim. orjuudesta keskiaikana, mutta eri teoksina ne eivät kuitenkaan hänen eläissään ilmestyneet, ainoastaan noiden laajojen amerikkalaisten aikakauslehtien palstoilla.

Kaikki, jotka hänestä yllä mainitussa teoksessa kirjoittavat, vakuuttavat, että hän oli hienoimpia, syvämietteisimpiä ja tietorikkaimpia naisia, joita yleensä tapaa. Ja kuitenkin hänellä oli niin paljon vastoinkäymisiä työtä ja toimeentuloa itselleen etsiessään – tai ehkä se juuri olikin seuraus siitä, että hän oli sellainen poikkeusihminen, ja niin paljon keskitasoa ylempänä. Humbugi ja pintapuolisuus pääsevät tuota pikaa perille, sillä ne eivät ensinkään arkaile keinoja valitessaan, mutta todellinen taito ja ansio ei rupea edellään torvella toitottamaan, ei muita tieltään tyrkkimään, ei mahtavia mielistelemään eikä imartelemaan. Ja mitä nyt juuri Mathilde Wergelandiin tulee, oli hän niin itseensä sulkeutunut ja arka, ettei hän milloinkaan huomauttanut suurista ansioistaan ja tiedoistaan. Sellaiseen ei yleensä oltu Amerikassa totuttu, ja siksi kesti kaksitoista pitkää vuotta, ennenkuin tri Wergeland sai taipumuksiaan vastaavan varman toimialan ja tulot, ennenkuin hänen ansionsa huomattiin. Vaikka me silloin Köpenhaminassa olimme mielestäni puhuneet hyvinkin avomielisesti kaikenlaisista asioista, ei hän esim. sanallakaan maininnut, että hän oli etevä soittaja, ja että hän oli ollut itse Griegin oppilas, jolle tämä oli ennustanut suurta tulevaisuutta soittotaiteilijana. Omituisuutena mainitaankin hänestä, että hän yleensä vain soitteli yksinään ollessaan, tai jonkun läheisen ystävän kuunnellessa, sillä hän pani soittoonsa niin koko sielunsa, ettei hän tahtonut ruveta sitä tuntemattomille, välinpitämättömille ihmisille paljastamaan.

Hänen norjalaiset ystävänsä väittävät, että hän suuresti muistutti Camilla Collettia, ei ainoastaan ulkomuotonsa puolesta, – olihan heillä molemmilla nuo hienot, jalot piirteet ja tuo solakka pitkä vartalo, mutta vielä enemmän sisällisesti. Molemmat olivat itsenäisiä, syviä ajattelijoita ja totuuden etsijöitä, molemmat elivät omassa ihannemaailmassaan, eivätkä kyenneet tiedoillaan ja taidoillaan hankkimaan itselleen aineellisia etuja, molemmilla oli käytännöllisen elämän pikku huolet hyvin vieraita ja kun heidän kuitenkin, varojen ja apulaisten puutteessa, täytyi niitäkin hoitaa, oli se heille tuntuva rasitus. Münchenissä ja Zürichissä esim. valmisti tri Wergeland itse pienen spriikeittiön avulla ateriansa, mutta se oli sellaista, josta hän ei koskaan ollut huvitettu.

Hän uneksi monta vuotta omasta kodista, jossa hänellä olisi oma soittokoneensa, tilaa suurelle kirjastolleen ja rauhallinen oma maailmansa, ja missä hän tietenkin olisi vapautettu Martan huolista.

Sellaisen hän sitten saikin Wyomingin yliopistossa ollessaan, jossa hän teki tuttavuutta toisen naisprofessorin, tri Grace Raymond Hebardin, kanssa. Kun heillä oli niin samoja tieteellisiä, taiteellisia ja kirjallisia harrastuksia, panivat he pystyyn yhteisen kodin, jossa tri Hebard kaikesta päättäen oli sen toimelias emäntä ja tri Wergeland sai tykkänään antautua omia harrastuksiaan hoitamaan. Ne olivat, paitsi hänen tieteellisiä ja kirjallisia töitänsä ja musiikkiaan, hänen kukkansa ja lintunsa.

Tätä heidän yhteistä kotiaan, joka kulki nimellä »the Doctors inn» rakennettaessa, oli sen piha tyhjä ja autio, mutta jonkun vuoden kuluttua se oli muuttunut kukoistavaksi puutarhaksi, jonka molemmat ystävykset olivat yhdessä perustaneet. Niin innostuneet he siitä olivat, että jo kl. 5:stä aamusin tekivät siellä monta kertaa työtä.

Paljon oli tri Wergelandilla opetustyötäkin. Yliopisto oli suhteellisesti nuori hänen sen palvelukseen astuessaan, eikä hän säästänyt voimiaan eikä vaivojaan, jotta se pääsisi samalle tasolle kuin muut Amerikan korkeakoulut, jotka ylpeilivät ijästään ja menneisyydestään. Hänen opetusvelvollisuuksiinsa kuului historia, joka oli hänen erikoisalansa, sekä ranskankieli, joka muutaman vuoden kuluttua vaihdettiin espanjankieleen. Paljon aikaa hän myöskin antoi yksityisesti oppilailleen ja seurasi heidän harrastuksiaan suurella myötämielisyydellä. Niin moni oppilas, joka oli havainnut mitä aarteita tämä kaukaa tullut professori omasi, ei ainoastaan opettajana, vaan myöskin ihmisenä, pujahti mielellään hänen luokseen, tuohon pieneen hiljaiseen kotiin, missä koko ilmakehä tuntui olevan täynnä puhtaita, kauniita ajatuksia ja missä aina tiesi saavansa ymmärtämystä.