— Olin häneen tutustunut jo koulutyttönä, sanoi Elli. — Hän saatteli minut kotiin, lähetti kukkia syntymäpäivikseni ja tuli noutamaan minua kävelyille. Ensimmäisenä ylioppilasvuonna — voi sitäkin aurinkoista aikaa! — olimme yhdessä joka päivä. Rakastin häntä, olin varma hänen rakkaudestaan, vaikk'ei hän sanoin ollut ilmaissut mitään…
Aili odotti jännityksellä, tuontuostakin luoden katseen ystävättäreensä.
— Koulu loppui, minun piti lähteä maalle. Olimme viime iltaa yhdessä.
Hyvästi jättäessään hän — suuteli minua…
Ailin silmiin herui kyyneliä. Hän pusersi Ellin kättä.
— Hän kirjoitti minulle koko kesän, mutta sitten alkoivat kirjeet kulkea hitaammin. Vihdoin ne lakkasivat kokonaan… Kun kahden vuoden kuluttua tulin takaisin Helsinkiin, liehitteli hän toista, mutta minä, minä en ollut voinut unohtaa…
— Mutta mitä hän sanoi, kun sinut näki…?
— Mitä hän sanoi? Oli ystävällinen, kohteli niinkuin ei mitään olisi ollut. Emme koskaan ole koskettaneet menneisyyteen.
— Sinä olet siis usein puhunut hänen kanssaan?
— Olen, olen, usein…
— Ja sinä olet tyynesti voinut häntä kohdata, vaikka hän on sinut pettänyt.