— Ei, se on totta. Kuka minua sitten olisi! Olenhan viettänyt koko elämäni Kaarilassa, eikä siellä ole kuin veljeni.
— Mutta pitäjän herrat?
Aili punastui.
— No, onhan tohtori taitanut hiukan, mutta…
— No katso nyt, enkö arvannut. Kuinka se muuten olisi voinut olla mahdollista. Niin soma tyttö kuin sinä… Kosiko hän?
— Ei, ei! Ei se niin pitkälle mennyt… Se on sellainen ikäloppu mies, joka rakastuu kaikkiin naisiin, pukeutuu vaaleisiin, pistää kukan rintaansa ja luulee näyttävänsä vastustamattomalta… Äh, en häntä kärsi… Sanotaan hänen eläneenkin niin huonosti…
— Vai sellainen… sanoi Elli. — Olen minäkin kerran tuntenut sellaisen…
Elli astui hetken äänettömänä. Sitten hän nosti päätään. Aili näki hänen kasvoillaan kummallisen, haaveellisen hymyn.
— Mutta sinä et tiedä, jatkoi hän sitten, — kuka se minun varsinainen rakkauteni on ollut.
Hän puhui kuiskaten. Oli jo pimeä. Sensijaan, että olisivat menneet kotiin, olivat tytöt kääntyneet rantaan, siellä paloi vain harvassa lyhtyjä. Lumisen lahden takaa häämötti jotakin mustaa: se oli lehdetön metsä. Harva ihminen vain tuli vastaan.