— Sinulle se on, eikä meille, kuiskasi Maija.
Molemmat alkoivat nyt hurjasti häärätä huoneessa, löytääkseen tulitikkuja. Juuri kun niitä tarvittiin, ei niitä tietysti ollut! Maija kaatoi kiireessään vesilasin ja alkoi vaikeroida, että jos se menikin hänen saksan vihkonsa päälle… Pihassa seisoi kahdeksan herraa. Yö oli tähtikirkas ja leuto. Tytöt eivät voineet olla tuontuostakin kurkistamatta uudinten taakse. Vihdoin löytyivät tulitikut ja ikkunoihin sytytettiin kynttilät. Palvelustytöt olivat avanneet porstuan ikkunan, laulu kuului aivan selvänä sisään. Äänettöminä tytöt kuuntelivat sängyissään.
Aavistamaton onnellisuuden tunne oli vallannut Ailin. Hän oli siirtynyt ikäänkuin satumaailman ihmeelliseen piiriin. Laulun kauneus, tähtikirkas yö, koko maailman ihanuus kuului hänelle. Kaiku kannatti säveliä kauas… Kunhan olisi saanut liukua niiden mukaan, haihtua pois niinkuin laulun soinnut, nukkua uneen eikä milloinkaan enää herätä…
— — —
Klikin kesken kutsuttiin häntä senjälkeen aivan yleisesti Puluksi ja
Pulu-neidiksi. Aili vastusteli ja koetti syyttää nimeä rumaksi.
— Eihän se ole kuin soma ja herttainen, niinkuin sinä itsekin, lohdutteli Elli.
Heistä oli Ellin kanssa tullut hyvät ystävät. Elli vei hänet mukaansa kouluun, esitti hänet tovereilleen, kutsui hänet jatko-opiston konventtiin, jopa otti hänet mukaansa yliopistoon kuuntelemaan luentoja suomalaisesta kirjallisuushistoriasta. Elli pistäytyi tavallisesti hakemaan Ailia ja kävellessään he juttelivat. Muutamassa päivässä oli Elli uskonut Ailille koko elämäntarinansa. Aili tiesi kutka häntä olivat liehitelleet ja kutka kosineet. Niitä oli koko joukko, sekä pappeja että maallikkoja, ja Elli oli sentään Ailia nuorempi.
— Niinhän sinä puhut, hymähti Elli eräänä iltana, kun he Kaivopuistosta astelivat kotiin päin, — ikäänkuin ei sinua koskaan olisi liehitelty.
— Ei olekaan, sanoi Aili miltei alakuloisesti ja ikäänkuin häveten.
— Mitä? Ei liehitelty!… Ei, sitä en usko!