— On pitänyt tottua. Minä en ole ainoa…
— Voiko siihen sitten yleensä tottua…?
Äänettöminä tytöt seisoivat ja tuijottivat pimeään maisemaan. Joku mies, joka kömpi esiin telineiden takaa, sai heidät säpsähtämään ja kääntymään kaupunkiin päin.
— En sitä itsekään ymmärrä, mutta niin se on… Minä kohtaan hänet joka päivä, me puhelemme kuin hyvät tutut, laskemme leikkiä… Hän liehittelee toisia, näen hänen heittävän yhden toisensa perästä, ottaakseen uuden. Välistä tuntuu siltä, että minä se olenkin, josta hän pitää, vaikk'ei hän mitään sano… Hän katsoo minuun niin omituisesti… Mutta minä, minä häntä odotan, minä häntä rakastan. Sano Aili, sano, eikö tämä ole surkeaa!
Elli purskahti itkuun.
— Sinä kohtaat hänet joka päivä, sanot… Kuka…?
Sanat tukahtuivat Ailin kurkkuun. Hän kysyi itseltään kiireesti keitä Elli joka päivä kohtasi. Hänen tietääkseen ei muita kuin heidän klikkinsä herroja. Mutta kuka se heistä olisi ollut? Äänettöminä tytöt saapuivat Ailin kotiportille.
— Tahdotko tietää kuka se on? sanoi Elli.
— Jos sinä tahdot sen minulle uskoa!
— Mutta se ehkä koskee sinuun…?