He tekivät neljä kierrosta salin ympäri ja kun he hengästyneinä taukosivat, kumarsi Ailille toinen herra, joka jo näkyi seisoneen odottamassa. Sitten seurasi kolmas ja neljäs. Tyttö heittäytyi yhdeltä toiselle, levähtäen ainoastaan silloin, kun ei väentungoksen tähden päästy kuin hiljaa eteenpäin, sitten hän taas kiiti hurjassa lennossa pitkin sileää permantoa.
— Voi, miten äärettömän hauskaa on tanssia!
Hän lausui sen nuorelle herralle, joka vasta oli hänelle esitelty ja jonka nimeä hän ei edes ollut kuullut.
— Niin on minustakin! Mutta eikö neitiä väsytä. Olette aivan hengästynyt. Jos menisimme ja söisimme annoksen jäätelöä.
— Olkoon menneeksi!
Hän tarjosi käsivartensa. He saivat pienen pöydän ravintolahuoneessa. Aili löyhytteli viuhkallaan, jonka reunassa oli untuvapäärme ja heittäytyi huolimattomasti nojatuoliin. Lyydi rouvan ripustaessa viuhkaa hänen vyölleen, oli hän epäillyt, osaisiko hän sitä käyttää, mutta luonto näkyi opettaneen! He puhuivat kuvaelmista ja söivät jäätelöä.
— Jaa tiedättekö, minulla ei vielä koskaan ole ollut niin hauskaa kuin tänään! huudahti Aili äkkiä.
— Todellako! Kuinka niin?
— En ole koskaan vielä tanssinut niinkuin tänään. Minä rakastan tanssia… Enkö saisi pyytää teitä… anteeksi, ehkette tahtoisi…
— Mitä? Kuinka sanoitte?