— En! Maalta minä olen, vastasi ylioppilas hymyillen.
Hengästyttyään pahanpäiväisesti jäi Aili vihdoin Lyydi rouvan viereen siihen kaukaiseen kulmaan salia, niissä rouvat puhellen ja tanssia katsellen pysyttelivät.
— Täältäkö siis vihdoinkin löydän Pulu neidin, kuului äkkiä Matti Manteren ääni. — Olen ainakin kolme kertaa yrittänyt pyytää teitä tanssiin, mutta olette ollut niin "ylösotettu".
— Oletteko? Niin, minä olen tanssinut paljon. On ollut niin mainion hauskaa.
— Oletteko jo kuullut, että muuan, joka tahtoo pysyä tuntemattomana, on lahjoittanut arpajaiskassaan kymmenen tuhatta markkaa!
— Mitä te sanotte? Kymmenen tuhatta! Yksi ainoa henkilö!
— Niin, se oli jalomielinen lahjoitus. Nyt saattaa todellakin ruveta ajattelemaan "Savon sivistyttämistä", niinkuin tuo pesijätär sanoi.
Ailin päähän välähti äkkiä tuuma.
— Kuulkaa, sitten ei myöskään ole liikaa, jos minun syrjäisen kotini tulevalle koululle lahjoitatte jonkin satasen. Sanokaa, luuletteko, että se käy?
— En varmaan tiedä, mutta eiköhän. Koetetaan ja eletään toivossa…
Ettehän unohda, että lupasitte minulle toisen franseesin…!