— Tuossahan on Pekka itse, sanoi Eero. — Nyt käyn paikalla hänen kimppuunsa. Saat nähdä että kaikki onnistuu.
— Ei, ei vielä, hätääntyi Aili. — Nythän hän kengittää hevosta. Joskus toiste… Mutta olen aivan varma siitä että hän vastaa tarvitsevansa niin ja niin paljon heinänsiemeniin ja kääntöauroihin… joten ei minun matkaani ole ajatteleminenkaan!
Heidän liketessään nosti Pekka päätään. Hän oli seisonut kumartuneena ja hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. Ilme niissä oli mitä hyväntahtoisin. Hänen sarkatakkinsa oli napitettu ylös asti, saappaat ylettyivät polven yläpuolelle.
— No, sanoi hän, — joko lumi oli sulanut Kiutun mäestä?
— Ei vielä kokonaan, sanoi Eero ja istuutui kaivonkannelle. — Mutta
Kaarilan laihot ne tänä vuonna ovat kerrassaan kauniit.
— Niin ovat, innostui Pekka. — Huomasitteko kahta viimeistä sarkaa?
Ne ovat luujauhoilla lannoitetut.
— Vai niin. Se on siis hyvää ainetta, jatkoi Eero. — Mahtaa tulla erinomainen vuosi.
— Ainakin alku lupaa.
— Mutta, huomautti renki, — ennen syksyä voivat pakkaset panna ja rakeet raivata.
— Niin se on maamiehen… Aili, neuloisitko vähän kaulaliinaani. Se on pöydälläni. Lähden aamulla kuntakokoukseen.