Aili poistui taloa kohti, astui porstuasta saliin, heitti ohi kulkiessaan katseen suureen peiliin ja tuli omaan huoneeseensa. Valkeille seinille ja ikkunoita koristaville kasveille lankesi ulkoa punertava hohde. Hän avasi ikkunan, riisui huivin päästään, kiinnitti esiliinan vyölleen ja läksi kyökkiin.
— Missä rouva on? kysyi hän piialta, joka pani perunapataa tulelle.
— Maitokammarissa.
Juoksujalan tuli hän sinne. Tie oli viertävää ja kivistä, mutta hän karttoi taitavasti kivet niinkuin ihminen hyvin tuttua tietä astellessa. Hän tapasi äidin kuorimasta maitoja.
— Otetaanko viiliä illaksi? kysyi Aili hengästyneenä.
— Vai joko olette kotona.
Äiti ei kääntynyt, hän tunsi tytön äänestä. Aili tarttui suureen viiliastiaan, joka oli asetettu erilleen, ja riensi ulos. Pihalla tuli Pekka häntä vastaan ja tahtoi häntä auttaa.
— Älä rasitu, sanoi hän ystävällisesti.
Eero pyyhki portaiden luona polkupyöräänsä. Aili näki hänen juuri kääntyvän katsomaan heihin päin. Hän vältti Pekan käsiä, jotka ojentuivat kannettavaa ottamaan ja kiiruhti ylös kyökin portaita.
Illallispöydässä oli hän sanattomana ja kalpeana, mutta kukaan ei sitä huomannut, sillä kaikki nauroivat Eeron juttuja. Hän kertoi kaskuja eräästä opettajasta, jota koulupojat olivat pitäneet pilkkanaan, hän matki hänen ääntään ja liikkeitään. Syötyä tarjosi hän tädilleen käsivartensa ja talutti hänet sohvaan. Hänelle oli tullut tavaksi ruokasalin avarassa sohvassa ilmaista tädillensä erityiset toivomuksensa. Hän selitti sen tarpeelliseksi sentähden, että tuulentupien särkyessä helposti saattoi seurata pyörtymiskohtaus taikka muu pahoinvointi, jolloin sohvan pehmeät nojat olivat tarpeelliset.