— No veitikka, sanoi Emma rouva ja taputti ystävällisesti miehensä veljenpoikaa olkapäälle.
Aili, joka oli istuutunut ikkunan ääreen ompelemaan Pekan kaulaliinaa, painui syvemmälle työhönsä.
— Kulta täti, sanoi Eero, — nyt et saa kieltää…
— Riippuu aivan siitä mitä pyydät…
— Sinä käyt jo totiseksi… Sitten en sano mitään!
— Niin, niin, sinä olet jo vietellyt meidät tarpeeksi moniin hullutuksiin. Ajattele vain: uudet sadetakit ja hatut tänne maalle, meidän esiintyäksemme niissä Kaarilan harakoille!
— Mutta tällä kertaa en tahtoisi mitään hullua! Päinvastoin hyvin viisasta ja järkevää…
— No, sano se sitten…!
— Laittaisiko täti huomenna päivälliseksi kaalikäärylöitä.
— Siinäkö se nyt oli koko juttu, jota niin juhlallisesti valmistit! Sinuun pitäisi suuttua, senkin veitikka! Kenellä luulet tähän aikaan olevan kaalia. Viime vuotiset ovat aikoja sitten lopussa eikä uusia vielä ole kasvanut.