— No sitten toinen asia… Mutta et saa kieltää! Tämän Ailin pitäisi välttämättömästi, aivan välttämättömästi päästä vähän tuulottelemaan. Olen ajatellut, että jos hän syksyllä tulisi Helsinkiin… Onhan hän jo täysikasvuinen nainen eikä ole Helsinkiä nähnyt.
— Vai sitä se olikin! Olisit heti voinut tunnustaa asiasi kulkematta kaikenlaisia kiertoteitä… Onhan se muuten aivan totta, että Ailin pitäisi päästä vähän…
Aili painui taaskin syvemmälle työhönsä. Laskeva aurinko paistoi hänen kasvoilleen ja vaaleille hiuksilleen. Huulet olivat lujasti koossa, silmäripset riippuivat pitkinä alas luomista. Hänen kasvonsa olivat soikeat, kapeat, otsa matala. Mustan hameen poimuista paljastui kaulan siro kauneus. Salin ovella seisoi Pekka.
— Sinä olet aina niin hyvä! riemuitsi Eero, — sinä niin ymmärrät nuorten tarpeet. Aili, Aili, kuule, sinä pääset Helsinkiin!
Aili ei kohottanut silmiään, povi vain nousi ja laski.
— Mutta tahtooko Aili nyt niin todenteolla Helsinkiin? kysyi Pekka.
Tyttö avasi häntä kohti harmaat silmänsä. Hänen katseestaan henki tavaton kylmyys.
— Olen sinne jo halunnut vuosikausia, sanoi hän, — sen hyvin tiedät.
Hetkeksi vaikenivat kaikki.
— On tässä ollut niin paljon menoja, alkoi Pekka vihdoin. — Ostin juuri heinänsiemeniä ja luujauhoja ja lisäsin karjaa.