Aili katsahti Eeroon: "enkö minä sanonut?" näytti hänen katseensa kysyvän.
— Syksyllä taas, jatkoi Pekka, — ovat korot maksettavat, mutta jos tästä suinkin suoritaan, niin kyllä Aili pääsee!
— Jos, jos, äänteli Aili ikäänkuin itsekseen. — Se ainainen jos!
— Kuuletko, kuuletko? — Eero hypähti ylös ja tarttui hänen käteensä, — pois tänne, niin opetan sinulle masurkkaa. Pää pystyyn ja katso minua silmiin!
Hän veti hänet mukaansa saliin. Käsityö putosi lattialle. Pekka nosti sen pöydälle, se oli hänen kaulaliinansa. Hän istuutui salin nojatuoliin ja katseli ääneti eteensä. Eero komenteli Ailia, tehden notkeita, kauniita hyppyjä, viheltäen nuottia ja tuontuostakin polkien tahtia. Aili seurasi puoleksi väkisin. Hän näki veljensä huolestuneet kasvot. Ilme niissä oli miltei lapsellisen hyvä. Hän oli helakkaihoinen, hiukset seisoivat pystyssä kuin siilillä. Koko hänen olennossaan oli jotakin, joka empimättä herätti luottamusta.
— Aili, virkkoi Pekka pitkän aikaa vaiettuaan, — tule tänne, niin puhutaan suoraan. Minä sanon mitä minä ajattelen, sano sinäkin mitä sinä.
Tanssista punoittavana seisahtui Aili hänen eteensä. Hänen suupielissään väreili uhka, hänen mielessään kiehui katkeruus. Pekka jatkoi:
— Sinä olet viime aikoina ollut niin omituinen, milloin iloinen, milloin totinen, milloin äreä, yleensä niin epätasainen…
— Kuule Pekka, keskeytti Eero ja laski kätensä hänen olkapäilleen, — ajattele sitä, että sisaresi on nuori. Täällä Kaarilassa on kovin yksinäistä.
— Se on totta, että olet nuori ja ettei täällä maalla ole tilaisuutta seuraelämään. Varsinkin oli tässä viime vuosi hyvin hiljainen, mutta siihenhän oli syynä isän kuolema… Vaan onhan meillä nyt kevät ja Eero on ollut ilonamme ja pian tulee Maija…