— Mutta, alkoi Aili, vaivalla hilliten äänensä, — kevättä ja kesää seuraa pitkä talvi… Maija kyllä tulee, mutta yhtä paljon kuin siitä iloitsen, pelkään sitä… Nyt olen puhunut suoraan!
— Kuinka niin? kysyivät kuin yhdestä suusta Emma rouva ja Pekka.
— Ettekö sitä ymmärrä? Hän tulee Helsingistä, hän kertoo koulusta, tovereista, yhteisistä iloista ja huveista, hän odottaa ystäviltään kirjeitä… Minä, minulla ei ole mitään, minä olen saanut kasvatukseni kotona…
— Siksi, puuttui puheeseen Emma rouva, — että koulussa tulit sairaaksi…
— Niin, tässä pikkukaupungin kurjassa, kuolevassa ruotsalaisessa koulussa… Sitten tuli meille Alma Karttu, itse juuri päästyään tyttökoulusta, muka opettamaan minua. Hän oli vain kaksi vuotta vanhempi minua. Mutta hänen suuri ansionsa oli ettei hän kunnollisesti osannut muuta kuin suomea ja kielensä opetti hän minulle. Siitä hänelle olenkin kaiken ikäni kiitollinen… Hän viipyi kaksi vuotta ja läksi, mutta minä jäin Kaarilaan ja täällä on elämäni kulunut… Kun Maija tulee ja kertoo koulustaan, silloin minussa nousevat pahat ajatukset. Sillä minulla on sentään ollut ääretön lukuhalu ja opinjano… Ah, miten olen siitä kärsinyt…!
Hänen sanansa vuotivat intohimoisana tulvana, mutta silmiin ei tullut kyyneltäkään. Eeron katse riippui hänessä ihastuneena. Pekka tuijotti sanatonna eteensä. Emma rouva itki.
— Ja mitä minä tiedän? En mitään. Oppilas kansakoulun ylimmällä luokalla tietää enemmän kuin minä. Suuret kirjailijat tunnen ainoastaan nimeltä, sillä heidän teostensa hankkimiseen tietysti ei ole ollut varaa ja pitäjän lainakirjastoon niitä ei ole tilattu… Marlittin, Flygare-Carlénin romaanit sekä Monte Christon Kreivi — siinä se kirjallisuus, joka minua on kehittänyt.
— No, lapseni, virkkoi Emma rouva, — onhan meillä nyt ollut muitakin kirjoja, Schillerin ja Göthen teokset…
— Niin, saksankielellä, jota en osaa lukea.
— Ja nyt, keskeytti hänet Pekka, — tahdot Helsinkiin kaikkia näitä puutteita poistamaan?