Tytöt nauroivat keppostaan ja hiljenivät vasta kun Sohvi kilisti telefonikelloa. Silloin he kaikki uteliaassa odotuksessa riensivät kuuntelemaan. Sohvi puhui vakavalla äänellä, sanoi veljensä välttämättömästi tarvitsevan Eeroa. Eero ei ole kotona! Istuu kirjastossa. Kuinka ikävä! Mutta tytöt lohduttautuivat pian. Sohvi kantoi pöydälle maljan, kukkurallaan hedelmiä, ja keskustelu alkoi. Jonkin ajan se viipyi teatterissa ja viimeksi esitetyssä kappaleessa. Sitten se palasi takaisin Ailiin.
— Mutta, mutta, teidän olisi pitänyt nähdä mimmoiseksi sen Pulun naama muuttui, kun me kerran kävelimme yhdessä ja silloin kohtasimme Alma Liljebergin komeassa väljässä turkissaan. Ja kun minä sanoin: nyt pitäisi Eeron olla täällä näkemässä entisen henttunsa! Voi sun…!
Tytöt tulivat siihen johtopäätökseen, että Aili todellakin oli ehtinyt hyvin pitkälle mielistelemisen taidossa. Miten hän olikin osannut näytellä vaatimatonta maalaislasta!
Vasta monen päivän perästä läksi Elli Ailia tervehtimään. Hänellä oli paha omatunto siitä, ettei hän ollut ystäväänsä puolustanut. Mutta tytöt olivat puhuneet niin vakuuttavasti, että hänen uskonsa oli ruvennut horjumaan.
Hän tapasi Ailin tohtorin kirjoituspöydän ääressä kirjoittamassa. Hänen poskensa hehkuivat ikäänkuin rasituksesta ja paperille piirtyi selvää, jollei kaunistakaan käsialaa.
— Mitä kummaa sinä kirjoitat? huudahti Elli empimättä.
Aili kohotti hymyillen päätään ja ojensi Ellille kätensä. Ilme hänen kasvoillaan oli kummallisen päättäväinen.
— Näytettä käsialastani! Katso, olen kyllästynyt laiskanpäiviin ja aion ruveta tekemään työtä… Sain hiljan kirjeen kotoa, jossa minulle luvataan, että vielä kauan saan viipyä Helsingissä. Tietysti minulla pitää olla joku toimi… Ja setä on jo puhunut erään pankin herrojen kanssa, että siellä saisin pienen viran. Mutta tahtovat tietysti nähdä käsialani. Ja minä koetan tietysti esiintyä edukseni mikäli mahdollista. Sentähden tässä nyt hikoilen.
Tohtori Wahlfeltin välityksellä Aili todellakin pääsi pankkiin, aluksi tietysti vain harjoittelijaksi ilman palkkaa. Tietysti hänen myöskin täytyi ottaa kurssi kirjanpidossa. Jonkin ajan perästä oli hänellä toiveita saada varma virka, vieläpä hyvä. Sohvi vakuutti, että Ailin kaikesta tästä oli kiittäminen ulkomuotoaan. Tirehtööri tahtoi mielellään pankkiinsa kauniita tyttöjä — se oli tunnettu asia. Pulu saattoi iloita, sillä siinä virassa oli ylenemisen ja palkankorotusten varaa.
Ailin tunteet olivat itse asiassa sangen ristiriitaiset. Koko yritys oli hätäkeino, johon hän oli ryhtynyt vasta viimeisessä tingassa, sitten kun hänen yhä uudistuneisiin kysymyksiinsä, miksei hän saa Kaarilaan palata, oli tullut jyrkkä kielto. Tuntuihan taas toiselta puolen suloiselta saada vakinaista työtä ja omia tuloja. Ja jonkinlainen ylpeys yllytti häntä näyttämään, että hän kyllä omillaankin tulee toimeen. Ensimmäinen käynti pankissa sentään vei häneltä kaiken itseluoton ja lannisti hänet kokonaan. Kuva, joka pankista, hänen tulevasta toimipaikastaan painui hänen mieleensä, oli suorastaan vastenmielinen.