Korkea, laaja huone, jonka ovia avasivat univormuihin puetut, kankeat vahtimestarit. Nuo viralliset karsinat ja rautaristikot pulpetteineen, suurine kirjoineen… kuinka niissä mahtoikaan olla paljon numeroja ja kauniilla, säännöllisellä käsialalla kirjoitettuja papereja! Hän tunsi silmiään särkevän ja päätään huimaavan jo pelkästään tuota ajatellessa. Ja sitten nuo neidit, jotka juhlallisina seisoivat tai istuivat osastoissaan, sähkölamppujen valaistessa vihreän kuvun läpi…! Kuinka he olivat samanlaiset, aivan kuin samaan kaavaan valetut! Kasvot saattoivat erota toisistaan, mutta ilme oli kaikissa sama kankea, virallinen. Yksin puku ja koko käytöskin olivat käyneet kaavamaisiksi. Heistä oli kadonnut kaikki yksilöllisyys. Heissä ei ollut enää mitään omaa. He olivat tulleet koneiksi pankkinsa palveluksessa. Ja siksi tulisi hän, Ailikin!
Hän näki itsensä jo istumassa pulpetin ääressä, hiukset kierrettyinä muodikkaaseen solmuun niskassa ja yllään kireä, arvokas, uusimuotinen puku, niinkuin noilla muillakin… kädessä kynä ja edessään suuri, suuri kirja, täynnä numeroja ja viivoittimella tehtyjä viivoja. Ja hänen käsialansakin olisi yhtä säännöllinen ja siro kuin noiden muidenkin, kasvojen ilme yhtä virallinen ja kankea… Ja sitä kestäisi kesät talvet ilman muuta vaihtelua kuin silloin tällöin tanssiaiset, konsertti tai illanvietto… Ja yksilöllisyytensä menettämistä vastaan ei edes auttanut taistella. Piti alistua, velvollisuus oli tulla hyväksi koneeksi pankkinsa palveluksessa… Mikä uljas elämäntehtävä!
Ja siihen hän oli vaihtanut vapautensa, rikkaan elämänsä Kaarilassa!
Aili kärsi sanomattomasti, eikä hän voinut kellenkään uskoa huoltaan: olihan hän itse tätä tahtonut ja suurella vaivalla oli setä toimittanut hänelle tuon toimen.
Aika kului hitaasti, varsinkin alussa. Eeroa näki hän harvoin. Sillä aamulla, kun hän läksi pankkiin tai tunneilleen, oli Eero tuskin noussut, ja päivällistunnilla ei ollut montakaan hetkeä juttelemiseen. Illalla taas, kun Aili tuli kotiin, väsytti häntä kovasti. Klikin seurassa oli hän enää ani harvoin. Ja kun hän oli ollut, tuli hänelle aina mielipahaa. Tytöt näyttivät häntä miltei vainoavan, varsinkin Sohvi… joka yhtämittaa pisteli ja teki viittauksia Ailin suhteesta serkkuunsa. Eero kyllä vakuutti, ettei se ollut kuin leikkiä, mutta Aili ei päässyt epäluulostaan. Sen tähden pysytteli hän kotona niin paljon kuin suinkin, hän ompeli joululahjoja. Eerolle teki hän komeaa matkahihnaa. Erityisellä ilolla valmisti hän niitä lahjoja, joita aikoi lähettää Kaarilaan.
Muuten ei hän millään ilolla ajatellut joulun tuloa. Ja ennen, kuinka hän oli laskenut viikot ja päivät! Mutta Helsinkiinhän hän jäisi jouluksi — viettäisi ensimmäisen joulunsa kaupungissa. Loma-aika pankista oli aivan lyhyt — jotapaitsi ei kotoa sanallakaan oltu kutsuttu tulemaan. Emma rouva kyllä kirjoitti mitä hellimpiä kirjeitä, mutta ei koskaan sanonut: tule! Ja Pekka vaikeni itsepintaisesti. Kipeä katkeruus nousi Ailin rintaan, kun hän vain Kaarilaa ajatteli. Ikipäiviksi hän sen oli kadottanut… Eeron tähden! Jos hän olisi ollut Eerosta varma… mutta hän ei häneen luottanut! Hänestä tuntui usein siltä kuin Eero minä hetkenä tahansa olisi ollut valmis hänestä luopumaan. Aililla ei tosin ollut mitään sitovaa syytä epäilykseensä. Se oli vain tunne, sillä Eero oli rakastavainen ja hyvä niinä lyhyinä hetkinä, jolloin he olivat yhdessä. Välistä sentään aukeni heidän välilleen ikäänkuin juopa, ja se tapahtui juuri silloin, kun he vaihtoivat sisäisimpiä ajatuksiaan. Ani harvoin siihen tuli tilaisuutta.
— Päästä pois näistä pienistä oloista, tästä poroporvarillisesta, tukahuttavasta ympäristöstä! huudahti Eero kerrankin ja hänen silmänsä loistivat. — Oo, kuinka minä välistä nauran näitä raukkamaisia puuhia ja harrastuksia…! Ja itse he luulevat, että heidän työnsä on niin tärkeää, että maailma menisi nurin, jolleivät he hyörisi. Niinkuin hyttyset kuvittelisivat, että aurinko lakkaa loistamasta, jolleivät ne tanssi sen säteissä. Pikkusieluja, oikeita pikkusieluja…!
— Oi Eero, puhui Aili innoissaan, — juuri sama tunne minullakin on näistä kaupunkilaisista. Koko tässä elämässä on jotakin niin tyhjää. Toista on maalla…
— Maalla! Pientä siellä on, pientä, vielä pienempää kuin täällä. Ainainen raataminen ja tuo alhainen taistelu leipäpalasesta. Voiko ajatella mitään sen raaempaa, eläimellisempää! Pelkkä ajatus siitä painaa rintaani niin, että tuskin saatan hengittää.
Eero painoi kädet rinnalleen ja teki liikkeen ikäänkuin hän olisi ollut tukahtumaisillaan. Aili oli jäänyt häneen tuijottamaan.