— Mutta viihdyithän itse niin hyvin maalla, yritti hän sanoa.
— Niin, se on totta, Kaarilassa oli kaunista. Mutta olen sitten paljon lukenut, paljon kehittynyt. En tiedä, tyydyttäisikö elämä siellä minua enää. Tuskinpa. Olen kyllästynyt elämään kahleissa. Tahdon ylöspäin, ylöspäin, vapauteen, sinne missä ilma on läpikuultavaa ja tuoksuvaa. Tahdon mitata tieteen ja taiteen salaisuudet, tahdon oppia tuntemaan ihmiselämän ääret. Minä tahdon kerrankin tuntea ja nauttia "Übermenschin" tapaan.
Hänen sanansa vuotivat intohimoisena tulvana, silmät säteilivät ja käsi harhaili ilmassa ikäänkuin hän olisi tahtonut tavoitella jotakin. Liikkumattomana istui Aili hänen vieressään. Hänestä tuntui siltä kuin sydän olisi lakannut sykkimästä. Hetkisen vallitsi hiljaisuus. Eero näkyi unohtaneen hänen läsnäolonsa. Sitten hän ikäänkuin heräsi, sivalsi kiihkeästi kädellään Ailin hiuksia ja virkkoi:
— Miksi sinä vaikenet? Sano! Mitä sinä ajattelet?
Aili veti syvältä henkeään ja sanoi hiljaa:
— Sinä tiedät, että minä koko sydämelläni rakastan maaseutua ja sen pieniä oloja…
— Loukkasinko sinua? Suo anteeksi! Sen tein tahtomattani. Sinä et minua nyt ymmärrä. Mutta odotahan, minä nostan sinut käsivarsilleni, minä vien sinut pois, pois kauas! Tulee aika, jolloin sinä ajattelet niinkuin minä.
Aili ei siihen sanonut mitään. Mutta suuri ahdistus oli hänet vallannut. Hän rakasti Eeroa ja tunsi samalla, että ero heidän välillään ennen tai myöhemmin tulisi tapahtumaan. Tosin tuo tunne pian laimeni, jopa hän sen kokonaan unohti, kun Eero taas hellänä ja lämpimänä veti hänet syliinsä. Mutta yksinäisyydessä ja yön unettomina hetkinä se sukelsi esiin kuin aave häntä kiduttamaan ja kammottamaan.
Muutamia päiviä ennen jouluaattoa tuli Eero illalla noutamaan Ailia pankista. Hän aivan säteili ilosta.
— Arvi Svahn on palannut ulkomailta! Ilmanko minulla koko päivän on ollut se tunne, että tänään tapahtuu jotakin hyvää. Rientäkäämme kotiin, hän tulee illalla meille. Siinä sinä oikein saat tutustua mieheen.