Kiireesti Eero auttoi päällystakin hänen ylleen ja tarttui hänen käsivarteensa. Hän miltei kantoi hänet alas ne muutamat portaat, jotka veivät kadulle.
— Kummallista, sanoi Aili, — että juuri tänä aamuna tädin kanssa hänestä puhelimme.
— Mitä te puhuitte hänestä?
— Ei mitään oikeastaan. Täti vain sanoi, ettei kenelläkään ole ollut niin suurta vaikutusvaltaa sinuun kuin hänellä.
— Niin, se on totta. Niin oli silloin…
He ottivat ajurin ja Eero käski ajamaan hyvää kyytiä. Hän kietoi kovasti käsivartensa Ailin ympäri ja huoahti tuontuostakin. Sellaisessa mielentilassa ei Aili vielä ollut häntä nähnyt.
— Puhu, kultaseni, puhu minullekin, pyysi Aili hiljaa.
Eero pusersi häntä likemmä itseään ja huudahti ikäänkuin yli vuotavan elämänilon valtaamana:
— Ymmärrätkö, että on tunteita, joita ei voi pukea sanoihin? Ymmärrät… minä tiedän sen, minä tunnen sen… Mutta jos nyt koettaisin antaa tunteilleni jonkinlaisen muodon, niin sanoisin… että siitä asti kuin puhelin Arvin kanssa, on kuin vereni olisivat yhtyneet elämän suureen valtasuoneen, on kuin keuhkoihini olisin saanut hengittää suuren maailman ilmaa… Jos sinä aavistaisit miten ihanaa se on!
Hänen äänensä vapisi. Hän oli ikäänkuin juovuksissa. Ja vaistomaisesti asettui Aili hänen mielentilaansa: häntä rupesi pyörryttämään. Eero nosti hänet reestä ja he kiirehtivät ylös portaita.