Kaikki huoneet olivat jo valaistut niinkuin aina vieraita odottaessa ja Lyydi rouva järjesteli ruokasalissa hedelmiä maljaan. Eero istuutui hänen viereensä pöydän ääreen, otti kartan ja rupesi tekemään matkasuunnitelmia. Sillaikaa pukeutui Aili huoneessaan. Siellä tuntui tyhjältä, sillä Maija oli aamulla matkustanut kotiin. Tänä iltana olisi klikki koolla viimeisen kerran ennen joulua.
Vieraat saapuivatkin pian ja ryhmittyivät salin pehmeisiin kulmiin. Mutta illan sankaria, vasta ulkomailta palannutta Arvi Svahnia saatiin kauan odottaa. Vihdoin hän tuli, puettuna hienoon visiittipukuun.
Koko seurue ryhmittyi hänen ympärilleen, hänelle sateli kysymyksiä, jokainen koetti sanoa jotakin ja jollakin lailla herättää hänen huomiotaan. Hän oli kaunis mies, hänen silmänsä näyttivät voivan lävistää sen esineen, johon ne tähtäytyivät. Hänen ikäänsä olisi voinut määritellä 20-30 vuodeksi, mutta ei sen tarkemmin. Erittäin miellyttävä oli hänen äänensä. "Niinkuin musiikkia", ajattelivat tytöt itsekseen. Ja hän omisti taidon pukea ajatuksensa mitä sujuvimpaan, hauskimpaan muotoon.
Hänelle oli tehty mitä erilaisimpia kysymyksiä, kun Sohvi Mantere kysyi:
— Ovatko Italian naiset todellakin niin kauniita kuin kerrotaan?
Aili oli ainoa, joka ei ollut tehnyt mitään kysymystä, mutta hän oli tarkasti kuunnellut ja seurannut Svahnin liikkeitä. Eerossa oli paljon, joka muistutti häntä, varsinkin juuri kertomistavassa.
— Italian naiset kauniitko? Kyllä — ainakin pohjoismaalaisen mielestä. Puhumatta heidän kasvoistaan, silmistään ja hiuksistaan, niin on heidän liikkeissään jotakin niin sulavaa ja heidän tapansa pukeutua niin sopusointuisa… Muistuu esimerkiksi mieleeni kerran Venetsiassa. Kävelin erään kanavan vartta ja poikkesin syrjäkadulle, yhdelle noista kujista, jotka ovat niin kaitaiset, että ikkunasta kadun toisella puolen saattaa ojentaa kädet ikkunaan toisella puolella. Ovilla oli myymälätelttoja, kynnyksillä leikki lapsia ja ikkunoihin oli ripustettu risaisia vaatteita kuivamaan. Äkkiä pujahti eteeni tyttö lyhyessä punaisessa hameessa, jalassa pienoinen suippea kenkä. Hän oli vielä keskenkasvuinen, vartalo vasta kehittymäisillään… mutta hänen muotojensa siroutta, hänen liikkeidensä suloa, kun hän livahti eteeni ja tarjoutui näyttämään tietä minulle. "Minne aiotte? Minä tunnen kaupungin perinpohjin", puuhaili hän. Annoin hänen tulla. Astelimme rinnan, hän yhtämittaa kertoen, kysellen ja selitellen… Hänen piirteidensä hienoutta, hänen hiustensa pehmeyttä, hänen niskansa, kaulansa ja käsivartensa kaarevuutta…! Kyllä hän oli kaunis. Ja hänen risaiset vaatteensa olivat omiaan, jos mahdollista, kohottamaan tenhoa hänessä…
Svahn vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten:
— Niin, kyllä minä teitä varoitan, hyvät herrat, jos lähdette niille maille, joilta minä vasta palaan, ettette kahlehdi sydäntänne tänne kotiin — sillä vaikeaksi käy pysyminen uskollisena…! Ethän sinä, Eero, vain ole mennyt kihlautumaan…? Minä varoitan sinua! Sinne etelään pitää lähteä aivan vapaana!
Hänen läpitunkevat silmänsä kiintyivät Eeroon, ja hienosti hymyillen antoi hän katseensa kiertää naisesta naiseen. Sohvi purskahti suureen nauruun, Elli punastui, mutta Aili kävi kalpeaksi kuin vaate. Hän olisi tahtonut nousta ja lähteä pois, mutta hän ei päässyt paikalta: selittämätön pakko kahlehti hänet, ja hänen silmänsä riippuivat ikäänkuin käskystä puhujan silmäterässä, joka kiilui kuin kytevä hiili.