— Anteeksi, arvoisat neidit, jatkoi Arvi samassa, rakastettavasti hymyillen, — tämä oli vain leikkiä! Unohdan, että olemme pohjolassa, jossa kihlaukset ja avioliitot vielä ovat säilyttäneet koko pyhyytensä ja puhtautensa… Minä puolestani annan täyden kunnioitukseni ja tunnustukseni pohjoismaalaiselle vilpittömyydellemme, mutta silti kehoittaisin jokaista nuorta miestä vapaana lähtemään etelään!
Hänen loistava silmäteränsä etsi Eeron silmiä ja kääntyi sitten Ailiin. Outo hiljaisuus vallitsi salissa, kaikki seurasivat Arvi Svahnin sanoja ja eleitä. Mieliala uhkasi jo tulla juhlalliseksi, kun äkkiä kyökinpuolelta alkoi kuulua kova tepastus: pojat palasivat luistinradalta. Hilpeys pääsi taas valloilleen. Aika unohtui ja vasta puoliyön jälkeen erottiin.
Eero läksi Arvia saattamaan. Hän oli siksi kiihtyneessä mielentilassa, ettei unta ollut nyt ajatteleminenkaan. Lisäksi hänellä oli niin paljon kyseltävää, niin paljon tiedusteltavaa.
Heidän erottuaan muista, pisti Arvi tutunomaisesti kätensä Eeron kainaloon ja lausui:
— Kas niin, vanha veikko, nyt sitä ollaan aivan kuin entisinä aikoina.
Ja he astelivat verkalleen katukäytävää, jolta lunta oli lapioitu korkeihin läjiin molemmin puolin, ja tulivat puistoon. Oli tähtikirkas, hiljainen yö.
— Tiedätkö, lausui Arvi äkkiä, — että serkkusi, tuo kaunis, kalpea tyttö sinua rakastaa?
— Kuinka en tietäisi, vastasi Eero iloisesti, — kun olemme kihloissa. Kas, miten tarkka silmä sinulla on!… Se on vielä salaisuus. Sinulle aioin sentään kyllä sen ilmoittaa.
Arvi ei näyttänyt ensinkään hämmästyvän.
— Sitä minä juuri pelkäsin, sanoi hän hitaasti.