— Pelkäsit? Eikö Aili sinua miellytä? Minä vakuutan sinulle, että hän on yhtä hyvä kuin hän on kaunis, ja yhtä syvämielinen kuin lahjakas. Vai päätätkö jotakin siitä, että hän puhuu niin vähän? Kas sekin hänessä minusta on verraton avu, ettei hän lörpöttele niinkuin muut naiset. Hän onkin kaikissa suhteissa epätavallinen, häntä täytyy oppia tuntemaan. Vasta sitten hän ikäänkuin avautuu.

— En epäile sanojasi, en vähääkään, alkoi Arvi taas. — Ja kuitenkin kehoittaisin sinua vapaana lähtemään etelään! Voithan sinä silti pysyä hänelle uskollisena, jos kohta rikot tuon siteen. Etkö ymmärrä, että siinä on aivan toinen tunne, kun ilman minkäänlaisia kahleita lentää suoraan suureen, suureen maailmaan. Koeta ajatella…!

Seurasi pitkä hiljaisuus, jolloin ei kuulunut muuta kuin heidän askeltensa narina lumisella tiellä.

— Ymmärrän, pääsi Eerolta vihdoin kiihkeästi.

— Ja toiseksi: kuinka usein käykin niin, että jommankumman kihlatun kierrellessä maailmaa ja toisen viruessa kotona pienissä, ahtaissa oloissa, näköpiirit ja katsantokannat aivan eriävät ja heidän lopulta on mahdoton ymmärtää toisiaan. Silloin rikkoutuu liitto kuitenkin… Ja se on sitä vaikeampaa, kun molemmat silloin ovat taistelleet pysyäkseen uskollisina, ja sitten huomanneet, että taistelu kaikista heidän ponnistuksistaan huolimatta, sittenkin on ollut turha… Minä ajattelen tuota kalpeaa pohjolaista tyttöä, joka syvämietteisyydessään varmaankin on koko lailla raskasmielinen — miten hän kärsisikään, jos hän sinun palatessasi huomaisikin, että hänen unelmansa särkyvät kuin lasi… Mutta älä pahastu, vanha veikko, itsehän sinä tyttösi tunnet. Eihän tämä ole kuin ystävän neuvo…

— — —

Sillaikaa vääntelihe Aili vuoteellansa. Hän ei uskaltanut sammuttaa tulta, sillä hän pelkäsi pimeyttä. Tuntui siltä, että hän näkee jonkun aaveen, jos tulee pimeä. Hän pusersi kätensä ristiin ja koetti rukoilla, mutta tuontuostakin pysähtyi hän kuuntelemaan oman sydämensä lyöntejä.

Sammuta tuli, Aili, sanoi hän itselleen. Sitten nukut. Älä ole hullu, eihän täällä ole mitään pelkäämistä.

Ja hän nosti kätensä, painoi tulitikkulaatikolla sammuksiin kynttilän liekin ja painautui peitteen alle… Hän rukoili jo loppuun isämeidän rukouksen… mutta taas kuuluivat sydämen lyönnit säännöllisinä ja jykevinä kuin vasaran iskut. Joku toinen mahtoi olla huoneessa, ne eivät voineet olla hänen oman sydämensä tykintää… Hänen silmänsä olivat kiinni, mutta hän näki sittenkin, näki vastoin tahtoaan jonkun kiiluvan, tumman silmän, joka tähtäsi hänen silmäteräänsä… Pitkä mies seisoi hänen vuoteensa ääressä ja katseli häneen vilkkumatta…

"Sinä olet kahleena, joka estät häntä nauttimasta maailman vapautta, sinä olet kivenä, joka riiput hänen siivissään. Ymmärrä velvollisuutesi ja anna hänelle takaisin kultainen vapaus! Sillä etelään pitää lähteä aivan vapaana, aivan, aivan vapaana!"