Hänen äänensä oli sointuva ja kaunis, mutta Ailin korvissa se kaikui ontolta ja hirveältä. Hän lepäsi siinä voimatta liikahtaa, rinnallaan paino, joka esti häntä hengittämästä.
"Teetkö sen?" kuuli hän taas. — "Lupaatko?"
Hän olisi tahtonut vastata olevansa valmis vaikka mihin, mutta huulet olivat kankeat kuin kuolleella.
"Lupaatko?"
Hänen hampaansa kolahtivat vastatusten ja äärimmäisellä tahtonsa voimalla sai hän silmänsä auki… Pimeä tuijotti häntä vastaan, mies oli poissa, hiljaisuus ympärillä. Mutta koko hänen ruumiinsa oli kylmässä hiessä.
Se oli ollut vain painajainen. Mutta unta ei kuulunut sittenkään. Ja hänen ajatuksiaan jatkui aamun koihin asti.
— — —
— Tule, lapseni, kertomaan, miten nyt on? sanoi tohtori aamulla, kun hän astui ruokasaliin, ja veti hänet hellästi polvelleen. — Se pankki ja nuo tunnit rasittavat sinua, pelkään minä.
— Ei setä kulta, kyllä se menee. Alan jo tottua, vaikka se alussa oli vaikeaa, kun kaikki oli uutta…
— Onneksi nyt tulee edes vähän joululomaa, lisäsi Lyydi rouva hymyillen. — Silloin sinun pitää vain syödä, nukkua ja olla aivan levossa…