Joululoma tuli. Mutta Aili ei syönyt eikä nukkunut. Ei hänellä myöskään ollut lepoa. Hänen suhteensa Eeroon oli käynyt yhä omituisemmaksi. Eero oli jo suorittanut pois kaikki työnsä ja valmisteli nyt yksinomaan ulkomaanmatkaansa. He pakenivat niinkuin ennenkin, punaiseen sohvaan Lyydi rouvan kamarissa, he istuivat siinä käsitysten, kaulatusten. Mutta heidän välillään oli juopa, jonka mainitsemista he karttoivat ikäänkuin salaisesta sopimuksesta. Aili ei tahtonut avata hänelle sydäntään: Eero ei kuitenkaan olisi häntä ymmärtänyt. Sen hän jo monesti oli huomannut. Silloinkin kun hän oli koettanut hänelle selittää tunteitaan tuona arpajaisiltana, oli hän vain silittänyt hänen hiuksiaan ja sanonut: "Jumala varjelkoon minua tahtomasta sortaa vapauttasi". Arvi Svahnin nimeä eivät he koskaan maininneet. Vihdoin kävi tuo epävarmuuden tila Ailille niin sietämättömäksi, että hän päätti käydä siihen käsiksi, maksoi mitä maksoi.
Oli ensimmäinen joulupäivä. Hämärä oli jo tullut ja hiljaisuus vallitsi talossa. Kaikki olivat lähteneet kirkkoon. Eero ja Aili istuivat kahden Lyydi rouvan huoneessa.
— Kuule Eero… meidän välimme ei ole suora, alkoi Aili. — Sinä lähdet parin päivän perästä… Emmehän toki sillä tavalla voi erota.
Eero sivalsi kädellä otsaansa ja loi häneen pelästyneen katseen.
— Kuinka niin?
— Olethan sinä itsekin sen tuntenut, mitä sitä salaisit…
Aili puhui tyynellä, kovalla äänellä, ikäänkuin tunnotonna kaikelle.
Hän veti kätensä Eeron kädestä ja nojausi raskaasti sohvan selustaan…
— Ehkä se on niinkuin ystäväsi Svahn sanoo, että vapaana pitää lähteä etelään… Etkö ole ajatellut sitä?
— Aili, etkö enää rakasta minua? Mistä nuo ajatukset…?
Aili naurahti.