— Enkö rakasta sinua? kysyi hän hiljaa ja huusi samassa: — en! Voi, rakastan!… Mutta niitä on niin monta muuta, jotka sekä ovat rakastaneet että vielä rakastavat sinua. Enhän minä olisi ainoa enkä ensimmäinen! Se ei kuitenkaan ole syy, jonka tähden annan sinulle takaisin vapautesi. Rinnassani on ikäänkuin käskijä, jota minun täytyy totella. Se on tunne, jota en voi selittää.
Eero purskahti itkuun ja lankesi polvilleen. Hän kietoi käsivartensa Ailin polvien ympäri ja kätki kasvonsa hänen helmaansa. Siinä hän itki kauan, hurjasti ja raivoten, ikäänkuin itkeäkseen elämän ruumiistaan. Aili istui ääneti, hiljaa silitellen hänen hiuksiaan. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt Eeron itkevän. Se häntä tyynnytti, omituisesti hivellen.
— Minun on nyt niin kevyt ollakseni, alkoi hän hitaasti ja ikäänkuin itsekseen. — Miksen ole tätä tehnyt jo ennen, miksi olen kantanut hartioillani tuota raskasta taakkaa…? Olen kärsinyt sanomattomasti… Mutta olen sen kaiken ansainnut, siksi etten tyytynyt hyvään kotiini, kauniiseen Kaarilaani, joka minua, vierasta lasta, on vaalinut kuin omaansa koko elämäni ajan… Voi minua, että vaihdoin sen pois, kotimetsäni, kotijärveni, kansani kärsimyksineen ja iloineen, sydänmaani suuren yksinäisyyden!… Niin, minä olen tämän kaiken ansainnut!
Eero pusertui häntä likemmä ja painoi polttavat kasvonsa hänen käsiänsä vastaan.
— Puhu Aili, puhu enemmän, sai hän nyyhkytyksiltään lausutuksi.
Ja Aili alkoi hetken kuluttua:
— Luulen todellakin niinkuin sinä sanot, että toiset ovat syntyneet elämään pienissä oloissa, toiset vaikuttamaan suurissa. Minä kuulun noihin ensinmainittuihin… Muistatko, kun kerran olimme kävelemässä Kiutun mäessä, sanoit sinä minulle, että omistan avaimen luonnon salaisuuksien valtakuntaan. Ja minä vastasin ylpeillen: niin, minä sen omistan ja se onkin ainoa aarteeni. En silloin itsekään käsittänyt, mitä sanoin, vasta jälkeenpäin olen oppinut sen ymmärtämään… Se on tuo avain, joka sitoo minut maaseutuun, sillä ilman luontoa en voi elää. Nesteeni kuivuvat, minä kulun tyhjäksi, jollen saa olla luonnon yhteydessä… En tiedä, ymmärrätkö minua… Sinä suutelet kättäni… Voi, se on niin suloista, suutele vielä kerran… Kiitos!
Ailin kyyneleet alkoivat vieriä. Syntyi pitkä hiljaisuus ennenkuin hän jatkoi:
— En voi sanoin lausua, miten elämä täällä kaupungissa on minusta tyhjää, tyhjää… En sano, että se sitä itse asiassa on — mutta minulle se on tyhjää! Täällähän on paljon kauniita, jaloja pyrintöjä, täällä tehdään paljon työtä. Minä tunnustan sen kaiken oikeaksi, minä ymmärrän, että sen niin täytyy olla, minä kunnioitan kaikkea oppia, tiedettä ja taidetta, jolla täällä Helsingissä on kotipaikka — mutta minä tunnen, etten minä tänne kuulu. — Minä olen ikävä, raskas luonne, joka väsytän koko ympäristöni ainaisella valittamisellani ja kärsivillä kasvoillani. Mutta minä en voi sitä voittaa, sillä minä en voi olla itkemättä, kun tiedän kansani siellä kotona kärsivän. Maalla, sydänmaissa, pienissä oloissa, siellä on työalani. Minun täytyy saada antautua rakastamaan, uhrautua, elää muille ja unohtaa itseni… Sinä Eero, olet kultaperhonen, sinä voit nauttia elämästä ja iloita iloisten kanssa. Me olemme toistemme täydelliset vastakohdat ja meillä on epäilemättä molemmilla tehtävämme maailmassa. Sinä vaikutat suuressa, levität iloa iloisten joukkoon, minä toivon voivani lohduttaa surullisia… Meitä tarvitaan molempia. Sanotaan kyllä, että vastakkaiset luonteet muka sopivat yhteen. Voi olla. Mutta me kaksi, me emme sovi toisillemme. Sinun täytyy saada liidellä yläilmoissa — minun vaipua kivenä maahan… Minkä me sille mahdamme… Voi Eero, pidätkö minua hulluna…? Olen varma siitä, että moni pitäisi…! Ethän naura minua?
— Kuinka voisin, Aili? lausui Eero vakavasti, miltei juhlallisesti. — Sillä niin totisesti kuin tänä hetkenä, en ole vielä milloinkaan tuntenut.