Uudella kiihkolla painoi Eero kyyneltyneet kasvonsa Ailin helmaan ja pusersi hänen käsiään rintaansa vastaan.
— Niin, Eero, kultani, sulje minut syliisi, rakasta minua!… Voi, miten tässä on hyvä… Tulen sitten aina muistamaan tätä aikaa, rakkauteni lyhyttä unelmaa… Kiitos kaikesta Eero… ja anna minulle kaikki anteeksi!
Huoneessa oli jo aivan pimeä. Hiljaisuutta ei rikkonut risahduskaan. He istuivat äänettöminä. Ailin silmät painuivat umpeen. Pitkän ajan kuluttua hän heräsi niinkuin unesta.
— Eero, kuiskasi hän, — sano, mitä ajattelet?
Eero ei heti vastannut. Hän veti raskaasti henkeään ja virkkoi vihdoin ikäänkuin vaivoin:
— Olet oikeassa Aili, meidän täytyy erota… En tiedä, mistä se johtuu, mutta minäkin tunnen rinnassani tuon käskijän, jota minun täytyy totella.
Aili säpsähti. Hänen mielensä pimeni äkkiä pilkkosen pimeäksi. Itsehän hän oli keskustelun alkanut, vapaaehtoisestihan hän oli Eerosta luopunut. Mutta nyt kun hän häneltä kuuli, että hän suostui, tuntui hänen rinnassaan siltä kuin jotakin olisi särkynyt.
— Minä tiedän, jatkoi Eero, — etten ketään ole rakastanut enkä ketään tule rakastamaan niin puhtaasti kuin sinua, Aili. Mutta… niin, miten sen sanoisin!
— Ei, ei, kuiskasi Aili kiihkeästi, — ei sinun tarvitse selittää. Minä ymmärrän sinut. Mene vapaana etelään! Se on kai paras. Ja minä!… Minun täytyy nöyrtyä… Ah, se ei ole niinkään helppoa! Minun täytyy kirjoittaa kotiin… kertoa, että unelma on lopussa… pyytää anteeksi, rukoilla että saan palata kotiin niinkuin tuhlaajapoika… Ei vielä tänään… Vasta sitten kun sinä olet poissa. Minun täytyy. Minulla ei ole muuta neuvoa.
Hänen äänensä katkesi. Ylenpalttisten tunteidensa valtaamana sortui hän sohvalle.