— Aili, Aili, armaani, pääsi Eerolta tukahutetusti, — anna anteeksi.
Voi miten paljon kärsimyksiä olen sinulle tuottanut!
X.
Eeron lähdettyä tuntui Ailista siltä kuin elämä olisi seisahtunut. Hän ei enää kyennyt kärsimäänkään. Kylmä kolkkous oli hänen ympärillään, ilo, onni ja nuoruus iäksi mennyttä. Hän ei toivonut elämältä mitään.
Lääkäri kehoitti häntä lähtemään maalle. Mutta Kaarilaan ei hän saattanut mennä ja miten olisi hän muualla saanut aikansa kulumaan, ypöyksin synkkine ajatuksineen. Helsingissä oli sentään määrätty työ. Samaa työtä, jota hän kerran oli inhonnut, siunasi hän nyt, sillä se haihdutti hänen tunteitaan, se väsytti. Jota enemmän työtä oli ollut päivällä, sitä tervetulleempi oli hänelle ilta, sitä makeampaa oli hänen unensa.
Illat hänelle olivatkin juhlahetkiä. Hän sai silloin olla yksin, ihmiset eivät kyselleet, eikä hänen tarvinnut hillitä itseään eikä näytellä. Se oli sanomaton huojennus. Hänen ajatuksensa olivat silloin ikäänkuin kokonaan poissa, ristiriidat vain kaukaista unta. Hän laskeutui pehmeään vuoteeseensa, nautti hiljaisuudesta ympärillään ja nukkui. Ja kun hän aamulla heräsi ja ajatus taas rupesi toimimaan, niin näki hän edessään elämänsä uran loppumattoman suorana ja pitkänä viivana, niinkuin yksinäinen kulkija talvella ajaessaan järven selkää katselee edessään olevaa viittatietä: jää on sileää, hiljaista juoksua tekee hevonen, ei tule ketään vastaan, maisema ympärillä on valkeanharmaa, tyyni ja puhdas…
Mutta kevään mukana rupesi hänen rauhansa horjumaan. Hänet valtasi ääretön koti-ikävä. Jota valoisammiksi päivät kävivät ja jota enemmän hanki suli, sitä enemmän se kasvoi, vaikka hän taisteli sitä vastaan. Vihdoin päätti hän kirjoittaa äidille ja Pekalle, kertoa kaikki ja pyytää, että he ottaisivat hänet takaisin kotiin.
Ja odottaessaan vastausta kirjeeseensä, oli kuin valonsäde olisi tunkeutunut hänen elämäänsä: hänen rinnassaan alkoi kyteä toivon kipinä.
Hän ei kuitenkaan saanut kirjeeseensä vastausta. Äiti kyllä kirjoitti, mutta muista asioista, ja Pekka vaikeni itsepintaisesti. Tämä kaikki oli aivan selittämätöntä, Aili ei ymmärtänyt, miten hän sen käsittäisi. Hän raivostui, vimmastui ja kävi yhä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi. Varsinkin niinä päivinä, jolloin postin piti tulla Kaarilasta, oli odotus aivan sietämätöntä. Tavallisesti hän silloin huusi Maijan luokseen ja rupesi häneltä kyselemään, millaista Kaarilassa oli ollut jouluaikana. Heistä oli Maijan kanssa tullut erinomaisen hyvät ystävät.
Niin oli Aili yhtenäkin iltapäivänä pitkän aikaa levännyt sohvalla heidän huoneessaan, miettien, mitä tämä kaikki saattoi tietää.
Oli kirkas kevätilta. Avoimesta ikkunasta tunki huoneeseen raikas, viileä ilma. Pihasta kuului naurua ja lasten ääniä. Aili nousi, likeni ikkunaa ja huusi Maijaa nimeltä.