— No? tuli vastaukseksi.
Ja hetkisen perästä seisoi Maija hänen edessään punaposkisena ja reippaana.
— Saivat minut houkutelluksi kanssaan palloa lyömään, selitti hän nauraen ja lisäsi sitten nuhtelevasti: — Kuulehan Aili, joko sinä nyt taas ajattelet sitä kirjettä? Saat nähdä että se tulee!
— Niin, jospa tulisi!… Mutta sitä sinä jo niin monta kertaa turhaan olet ennustanut. Ei, minä en ymmärrä tätä!… Nyt minä olen sen asian päättänyt: minä kirjoitan ensi postissa ja ilmoitan, että minä tulen Kaarilaan kaikista heidän kielloistaan huolimatta. Tahdon heidät nähdä omin silmin, ajakoot sitten pois, jos…
— No niin, sehän on kaikista viisainta. Eiväthän he sinua poiskaan voi ajaa… Nämä ovat Pekan vehkeitä. Äiti sinua kovasti ikävöi, mutta tiedäthän, että hän sokeasti tottelee Pekkaa, jos Pekka oikein rupeaa jotakin tahtomaan. Ja tässä suhteessa oli hän aivan järkähtämätön…
— Sanot että Pekka oli muuttunut?
— Sanon, sillä muuttunut hän oli. Oli laihtunut ja antanut partansa kasvaa. Näytti niin vanhalta — tai oikeastaan miehekkäältä. Yleensä hän oli kaunistunut aika lailla.
— Mutta mieleltäänkin?
— Kyllä hän oli mieleltäänkin muuttunut, mutta ei edukseen. Hän oli kaiket päivät synkkä kuin ukkospilvi, puheli vielä vähemmin kuin ennen eikä milloinkaan laskenut kuivaa leikkiään. Äiti sanoi hänen olevan sinulle silmittömästi suutuksissa. Mutta mitä sinä siitä: joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy.
— Hän ei syyttä ole minulle suutuksissa! huoahti Aili.