— Nyt se siis on päätetty, kuiskasi hän. — Sinä tulet syksyllä
Helsinkiin. Näetkö miten helposti se kävi!
Ailin katse siirtyi Eeroon, mutta kylmänä, tuijottavana. Eeron loistavat silmät upposivat häneen aivan likeltä, ikäänkuin jäätä sulattaakseen.
— Hyvää yötä, sanoi hän vihdoin hiljaa ja pusersi tytön kättä.
Aililta pääsi raskas huokaus ja puna nousi kasvoille. Hänkin läksi liikkeelle, mutta tultuaan huoneensa ovelle, hän hampaittensa välitse pusersi esiin:
— Voi kuinka paha, paha, paha minä olen!
Ikkuna oli auki ja lemu puhkeavista lehtisilmuista liiteli sisään. Puutarha nukkui kuin vihreähtävän harson peitossa, koivunrunkojen lomitse pilkotti tyyni lahti. Käki kukkui ja satakieli vihelteli.
Tällaisina iltoina Aili tavallisesti vietti tunnin tai pari avonaisen ikkunan ääressä. Nyt hän, saatuaan oven kiinni, lankesi permannolle pitkäkseen, painoi otsan käsiinsä ja purskahti itkuun…
Itkeminen ei helpottanut: kyyneleet olivat kuumat, suolaiset. Paha omatunto ne pusersi esiin. Hän hypisteli naulaa, joka oli pystyssä permannonliitteessä. Jospa se olisikin ollut terävä, jospa olisikin koskenut…! Kunhan joku olisi häntä lyönyt, saattanut hänelle ruumiillista tuskaa, vaikkapa kurkusta kuristaen! Se olisi helpottanut… Ajatukset olivat sekaisin. Hän oli levoton. Samassa kuului salista askelia, ne likenivät kuin arkaellen hänen oveaan, mutta kukaan ei kajonnut lukkoon.
— Aili, nukutko? — Se oli Emma rouvan ääni. — Hyvää yötä lapseni!
— Hyvää yötä, äiti.