Hän sai sen sanotuksi niin tyynesti ettei kukaan olisi aavistanut hänen itkeneen. Itse asiassa pyrki sydämestä esiin: anteeksi, antakaa anteeksi! Mutta se tukahtui. Askeleet etenivät, ruokasalin ovi sulkeutui. Aili kuuli äidin vielä hakkaavan sokeria ja puhuttelevan piikaa. Sitten vaikeni kaikki. Aili hypisteli naulaa permannossa.
— Minun rauhani, minun rauhani, olet poissa, äänsi hän itsekseen. —
Miksi on rinnassani tuska? Mitä minä kaipaan, mitä minä tahdon?
— — —
Kaikki tämä ei hänelle ollut mitään tavatonta. Monia monituisia kertoja oli hän siihen heittäytynyt samalla tavalla, milloin itkemään omia surujaan, milloin muiden. Nuorilla tuntehikkailla tytöillä on aina aihetta kyyneliin, — ja jollei ole, niin he keksivät — kunhan vain tulee yksinäisyyden hetki, jolloin ne pääsevät puhkeamaan esiin. Ja Aili oli paljon ollut yksin. Kaarilan naapurit asuivat kaukana eikä pitäjässä oikeastaan ollut ainoatakaan hänen ikäistään säätyläistyttöä. Pekka oli, päästyään ylioppilaaksi ja pari lukukautta oltuaan Helsingissä, mennyt maanviljelyskouluun, joten hän vain lyhyet lupa-ajat oli viettänyt Kaarilassa, samaten Maija, joka kävi tyttökoulua Helsingissä. Maijan ja Ailin suhde oli muutenkin ollut kuin oppilaan ja opettajattaren: olihan heidän välillään kuuden vuoden ikäero ja Aili oli todellakin opettanut Maijaa ennenkuin tämä joutui kouluun. Kahtena talvena oli Kaarilassa oleskellut nuori neiti opettamassa Ailia. Heistä oli tullut ystävät ja kirjevaihdon kautta kesti yhteyttä heidän välillään vielä jonkun aikaa. Sitten lakkasi neiti vastaamasta Ailin kirjeisiin: uudet ystävät olivat kai työntäneet hänet tieltään. Aili ei itselleenkään kehdannut myöntää, miten kipeän haavan jätti mieleen tuon ainoan ystävän kadottaminen. Silloin oli sentään ollut joku, jolle kirjoitti ja jolta odotti joitakin tietoja. Mutta nyt ei ollut ketään. Kolmen kesken kasvatusvanhempiensa, herra ja rouva Wahlfeltin kanssa vietti hän kesät talvet Kaarilassa.
Hän oli ottolapsi. Hän tiesi kyllä vanhempansa, mutta hän ei ollut heitä koskaan tuntenut eikä hän kantanut heidän nimeään. He olivat kuolleet ennenkuin hän ymmärsi ajatella. Äiti oli ollut rouva Wahlfeltin nuoruuden ystävätär, sentähden Kaarilan herrasväki oli ottanut orvon omaksi lapsekseen. Ja omana lapsena he häntä olivat rakastaneet, hän oli käynyt heille niin välttämättömäksi, että jos hän vain lyhyempiäkin aikoja vietti kirkonkylässä jossakin tuttavassa perheessä, niin tuntui talo kolkolta ja tyhjältä. Eikä Aili itse viihtynyt muualla kuin Kaarilassa. Ja Kaarilassa hän kaipasi… kaipasi jotakin, hän ei tietänyt mitä. Hänessä asui ainainen epämääräinen, haikea tunne. Se ei sentään aikaisemmin kalvanut, kasvatusisä oli hyvällä tuulellaan osannut pitää koko talon iloisassa tasapainossa. Mutta hänen kuoltuaan, viime talven viikkoina, joista ei tuntunut loppua tulevan, oli Ailin mieleen noussut paljon, ennen aavistamattomia ajatuksia…
II
Seuraavaan tapaan oli viime talvi Kaarilassa kulunut.
Hän herää unestaan. On pilkkoisen pimeä ja sade kuuluu rapistelevan ruutuja. Hän vetää tulta tikkuun ja näkee että kello on viisi. Kynttilä jää palamaan, mutta hän ei raaski nousta, vaan viruu vielä hetkisen vuoteessa, nauttien yöllisestä lämpimästä ja kuunnellen sateen ääntä. Sitten hän hiljalleen nousee, peittää vuoteensa, järjestää huoneen ja lähtee ruokasaliin. Tuli palaa siellä jo uunissa, ystävällisesti loimottaen seinillä ja katossa. Jalo, Pekan jahtikoira, tuijottaa torkkuen tuleen, harmaa Mirri uneksii uuninkorvalla ja puolihämärästä erottautuu pöydältä punaiseen myssyyn peitetty kahvipannu. Aili taputtaa Jalon päätä, se vastaa hänelle häntää heiluttamalla ja hänen kättään nuolaisemalla. Mirrikin saa aamutervehdyksen ja sitten sytyttää Aili lampun — sen kupua on paikattu tuohentervalla —, asettaa kahvipöydän järjestykseen ja ottaa työnsä. Hän kutoo pitsiä…
Vanha seinäkello näpäyttelee tasaisesti, valkea räiskähtää tuontuostakin, pelästyttäen Jalon mieluisasta horrostilastaan. Jo kuuluu kyökin portailta kopisevia askeleita. Se on äiti joka tulee maitokammarista. Hän käyttää kylminä vuodenaikoina tavallisesti Pekan vanhoja saappaita, sentähden ovat hänen askeleensa niinkuin miehen askeleet. Hän tuo muassaan kermaa kahviin, tavallisesti läkkituopilla, vaikkei se tietysti ole täynnä. Hetken kuluttua saapuu Pekkakin, käytyään tallissa, navetassa ja tuvassa, missä miehet tekevät puhdetöitään. Hänen vaatteistaan leviää tallinhaju, joka sittemmin tarttuu Mirriin, sillä Mirrin hän useimmiten ottaa syliinsä. Äiti kaataa kahvia.
— Pelkään, alkaa Pekka, — että sioille tulimme antaneeksi liian paljon potaattia. Kävin kuopassa ja siellä näytti olevan niin vähän.