— Niinkö arvelet! huudahtaa Emma rouva vilkkaasti, — sitten täytyy ruveta pitämään väkeä vähemmällä. He ovatkin saaneet suuren padallisensa sekä illaksi että aamuksi. Riittäköön nyt se että aamulla syövät potaattia ja taas päivälliseksi saavat jotakin keittoruokaa.
— Mutta entä illalla? Alkaa maitokin käydä vähiin.
— Syökööt kalaa, leipää, kaljaa… Välistä kastia lisäksi…
Nähdessään Pekan ja Ailin huolestuneet kasvot, lisää Emma rouva:
— Kyllä ihminen sillä elää. Olen jo siksi vanha, että tiedän.
Nälkävuosinakin piti elää, vaikkei ollut selvää leipääkään…
Pekka ei virka mitään, silittää vain Mirriä. Aili nostaa hiukan päätään ja luo häneen syrjästä ilkkuvan katseen. Sitten hän painuu takaisin työhönsä ja lausuu:
— Minusta se on hirveää, ettei väelle anneta parempaa ruokaa!
— No mutta siihenhän he lapsuudesta ovat tottuneet! huudahtaa Emma rouva. — Meillä ei ole varaa muutoin…!
Pekka katsahtaa nuhtelevasti sisareensa ja johtaa keskustelun toisaalle.
— Tänään pitäisi Seppälän käydä maksamassa ne kaksikymmentä markkaa, jotka veronkannossa jäivät vaille. Saa nyt nähdä tuleeko hän.