— Jaa, tiedän vain, että jos minä olisin emäntä, niin yhtä siistin pöydän kattaisin väelleni kuin itselleni ja samaa ruokaa söisi työväki ja herrasväki.
— Niin te puhutte te nuoret, joilla ei ole kokemusta. Mutta minä olen vanha ja tiedän ettei tuota käytännössä voi toteuttaa. Ajattele nyt kun miehet töistään tulisivat puhtaalle pöytäliinalle syömään, miltä se näyttäisi…!
— Mutta eivätkö he voisi pestä käsiään ennenkuin asettuvat pöytään?
— Joka päivä saisit muuttaa heille puhtaan liinan, joka viikko hankkia uudet lautaset, veitset ja kahvelit. Sillä kyllä he osaavat liata ja särkeä!
Aili vaikenee, sillä hän huomaa äidin suuttuvan.
— Mutta Aili, virkkaa Pekka, — sinä et ole johdonmukainen. Jollet sinä syö voita siksi, etteivät väkemme saa sitä, niin kuinka sinä esimerkiksi saatat nukkua yösi puhtaassa sängyssäsi — sillä yhtä hyvissä vuoteissa eivät väkemme nuku?
— Olen sitä kyllä ajatellut! huudahtaa Aili. — Joka kerta kun tuvassa käyn, siitä kärsin. Kerran esimerkiksi satuin vanhalta Leenalta kysymään: "missä Leena oikeastaan nukkuu?" — "Milloin uunilla, milloin penkillä", vastasi hän nauraen. Sitten näin miten hän vuoteensa valmisti: siinä ei ollut kuin olkisäkki ja likainen välly. Ja niinhän he nukkuvat kaikki, ilman lakanoita, ilman sänkyjä ja peitteitä. Ihan miten sattuu!
— Vai niin sinä voit sanoa! tokaisee väliin Emma rouva hehkuvin poskin. — Enkö minä ole antanut heille sekä tyynyjä että peitteitä, mutta eihän heillä mikään kestä…
— Siksi ettei heille koskaan anneta kuin vanhaa…
— Ja oljet ovat hyvin terveelliset sängynalustana. Niitä käyttävät useat varakkaatkin, sen sinulle vakuutan… Aili, Aili, älä puhu mitään meidän väkemme tilasta. Missä on väellä koko pitäjässä niin hyvä kuin meillä? Joka päivä saavat kerran, jopa kaksikin, kahvia — useissa paikoissa ei anneta väelle kahvia kuin pyhäaamuina. Sano nyt sinäkin jotakin, Pekka…!