— Kyllähän sen kysymättäkin tietää, mitä mieltä Pekka tässä asiassa on, sanoo Aili katkerasti. — Pekka on aina samaa mieltä kuin äiti, vaikka äiti sanoisi, että korppi on valkea… Äh, sinä… pelkuri!
Pekan silmissä säihkyy, hän menee Emma rouvan luo ja silittää häntä olkapäälle.
— Älä ole pahoillasi, äiti!
— Teille ei kelpaa mikään, teille nuorille! huutaa Emma rouva itku kurkussa ja kiiruhtaa ovelle. — Muna meidän aikanamme opettaa kanaa munimaan!
— Olen kyllä, sanoo Pekka vihdoin, — useissa suhteissa samaa mieltä kuin sinä Aili, mutta…
— Mutta et uskalla sanoa sitä äidille!
— … mutta sinä lausut sanasi niin äreästi ja se suututtaa äitiä. Miksi me häntä loukkaisimme, tiedämmehän, miten paljon huolta ja surua hänellä muutenkin on.
— Sinä tiedät, että äiti niin rakastaa sinua, että hän rajattomasti seuraa sinun tahtoasi: jos sinä jotakin sanot, niin se tapahtuu. Sentähden pitäisi sinun koettaa vaikuttaa äitiin. Mutta sinä olet pelkuri…!
— Minä myönnän, että äiti aina tahtoo tehdä minulle mieliksi, vaikka hän siten särkisikin omat mielihalunsa. Mutta etkö ymmärrä, että minun velvollisuuteni on olla väärinkäyttämättä valtaani?… Muutoksen täytyy käydä vähitellen. Henkisen tilan parantuessa parantuvat itsestään ulkonaisetkin elämän vaatimukset.
— Itsestäänkö? Sillä tavallako, että me sivistyneet istumme ristissäkäsin ja annamme asiain mennä menojaan?