— Ei, vaan me toimimme vähitellen. Koetan tässä ensin saada Kaarilan kuntoon, sitten puuhaan koulun, sitten…

— Olemme me jo vanhat ja kuolemme! Ah, minä en jaksa odottaa, en jaksa nähdä ympärilläni epäkohtia, en kerjäläisiä, en rikoksia, en tuota likaista, toivotonta köyhyyttä, joka vallitsee niin monissa paikoin — jollen saa käydä käsiksi auttamaan, parantamaan, nyt juuri kun olen nuori…!

— Mutta miten sen tekisit?

— Alkaisin likeisimmästä ympäristöstäni, tekisin väkemme ja alustalaisemme tasa-arvoisiksi ja onnellisiksi.

— Mutta luuletko, että he pitäisivät kaikkia parannuspuuhiasi minäkään onnena? He ovat tottuneet olkisäkkeihinsä ja vällyihinsä. Heistä olisi hyvin epämukavaa, jos heidän pitäisi ruveta käyttämään veitsiä ja kahveleja…

— He pian tottuisivat, siitä olen varma…!

— Kyllä, mutta eihän työväkemme montakaan vuotta palvele meillä…
Tulee uusia, tottumattomia…

— Mutta sitenhän tavat leviäisivät heidän mukanaan muualle.

— Niin kyllä. En väitä, ettei tämä kaikki olisi hyvä, mutta se käy hitaasti, hitaasti…

Kuluu kotvan aikaa niin, ettei kumpikaan sisaruksista puhu. Aili istuu liikkumattomana tuolilla, kädet helmassa ja tuijottaa ulos, missä lumiräntää lankee maalle. Hänen kasvonsa hehkuvat ja sieraimet värähtelevät. Turhaan hän koettaa peittää mielenliikutustaan.