— Tehdä ihmiset tasa-arvoisiksi, onnellisiksi! sanoo Pekka vihdoin. — Sitä et voi, vaikka valitsisit kuinka ahtaan piirin tahansa huolenpitosi alaiseksi. Aina tulee olemaan rikkaita ja köyhiä, iloisia ja itkeviä, hyviä ja pahoja…
Aili jää tuijottamaan veljeensä. Pekan kasvoissa on jotakin outoa. Hänkin näyttää taistelevan mielenliikutusta vastaan. Aili nousee äkkiä ja rupeaa nauramaan.
— Kas, miten syvämielisiksi olemme tulleet! Mene sinä mieluummin lohduttamaan äitiä, hän varmaankin on paennut itkemään jonnekin.
Pekka punastuu kuin koulupoika, joka on saatu kiinni kirjoittamastaan rakkaudenkirjeestä. Nolona, miltei häpeissään hän jättää huoneen.
Sopusointu talossa on häiriintynyt, rauha on rikki. Koko päivän vallitsee raskas mieliala. Eikä se tahdo poistua seuraavanakaan.
— — —
Maat jäätyvät, tulee lunta. Elämä Kaarilassa pysyy entisellään. Alkaa liikkua kerjäläisiä. Useimmiten, kun joku sellainen ilmestyy kyökin ovensuuhun, menee Aili häntä puhuttelemaan. Hän laskee kätensä kerjäläislapsen päälaelle, katsoo häntä ystävällisesti silmiin ja kysyy:
— No, kuka sinä olet?
— Kest-Jussin poika Kaupista.
— No entä sinä?