— Syökää nyt oikein tarpeeksenne.
Hän menee huoneeseensa, lankeaa polvilleen nojatuolia vastaan ja peittää kasvot käsillään. Sanomaton inho on hänet vallannut, kauhea häpeän tunne häntä painaa.
Mutta Maijastiinojen lapsilta ei hän enää koskaan kysy isää.
Olka, Ailin leikkitoveri, käy tuontuostakin Kaarilassa. Aili vie hänet huoneeseensa, kyselee häneltä kuulumisia ja juttelee hänelle. Välistä he sunnuntai-iltoina lyövät korttia, Myllymattia tai muita pelejä, niinkuin ennen lapsina; kortitkin ovat samat likaiset, tahmeat, kuin silloin. Joskus on oikein hauska: he päättävät jo pelin alussa, että tekevät väärin niin paljon kuin voivat, heittävät välistä kortin pakkaan tai piilottavat hihaansa ja nauravat kun toinen sitten saa petoksen ilmi. Mutta jota vanhemmiksi he ovat käyneet, sitä vieraammaksi on suhde tullut. Kun asiat lehmistä, hevosista, matkoista kirkolle ja markkinoille sekä kylän uutiset ovat puhutut, vaikenevat molemmat, kunnes Olka huomauttaa, että hänen täytyy lähteä kotiin.
Olkalla alkaa käydä kosijoita. Aili yrittää välistä siitä puhua, mutta kohtaa aina jyrkän vastarinnan. Olka livahtaa hänen käsistään, hän tuntee sen… Miksi?… He eivät itse asiassa ole niin eri sivistyskannalla, etteivät toisiaan voisi ymmärtää. Mutta Olka ei tahdo. Hän seurustelee kylän tyttöjen kanssa, useiden sellaistenkin, joista ei Aili pidä… ja Aili jää yksin.
Talvi tulee erinomaisen kova: kirkkaita päiviä ja polttavia pakkasia, jolloin kaikki on huurteesta kankeaa. Illoin, kuun loistaessa, on kuin salamoja iskisi oksasta oksaan metsässä. Ei tunnu tuulta, ei mikään liikahda. Pyöreinä, kuin pumpuliin käärittyinä ovat puut ja niiden pehmeydestä riippuu alas hienoja, pitkiä jääripsiä, jotka leikittelevät kuunvalossa. Saattaa nähdä kauas metsän sisään: valoisia puunkylkiä ja tasaisia maa-aloja, joista silloin tällöin kohoaa hienoinen lumimätäs. Hiljaa kuin varjo astuu nuori nainen teitä Kaarilan ympäristössä. Huurre asettuu hänen silmäripsiinsä, huurteeksi tulee hänen hengähdyksensä, hiiltyneen puun lailla helisten lentää lumilohkare, kun hän jalallaan sattuu sitä koskettamaan.
Aamulla on mieliala toinen ja jäätähtien joukko kimmeltää toisella tavalla, sillä silloin loistaa siihen aurinko, joka on punainen kuin kuumimmalla kesäsydänpoudalla. Ovet narisevat kankeuttaan ja seinähirret ryskyvät. Pörröisinä kerinä istuvat harakat aidalla, kyeten tuskin siipiään liikuttamaan. Vihdoin alkaa tuulla ja särkyessään helisten putoavat jääkuori ja piikit maahan. Jo rupeaa satamaan lunta. Sitä tulee viikkokaudet yhtämittaa.
Sama nainen se yhä astelee tuttuja teitään. Milloin käärivät lumihiutuat hänet valkeaan vaippaansa, milloin nostelevat tuulet hänen pitkiä suortuviaan, ikäänkuin muodostaakseen niistä siivet, milloin lepää hän hangen helmassa, milloin seisoo hän polvia myöten lumessa, käsivarsillaan pitäen kiinni koivun rungosta. Surumielinen, haikea ilme ei väisty hänen kasvoiltaan.
* * * * *
Kevään mukana saapuu Helsingistä serkku, Eero Wahlfelt. Hän on kahdenkymmenenkahden vanha nuorukainen, joka yliopistossa tutkii uusia kieliä ja filosofiaa. Tutkinnot ovat kaikki tähän asti menneet kunnialla ja viimeiset vähäiset luvut aikoo hän suorittaa pois syksyllä, sitten lähteäkseen ulkomaille laajentamaan tietojaan ja näköpiiriään. Miellyttävällä käytöksellään on hän heti voittanut kaikki sydämet Kaarilassa, alkaen herrasväestä palvelijoihin ja alustalaisiin asti. Hänellä on varastossa ystävällisiä hymyilyjä ja hauskoja pilapuheita kaikille. Ja hänen avuliaisuutensa ja hyväsydämisyytensä eivät tunne rajoja. Hän olisi, niinkuin Emma rouvalla on tapana sanoa, valmis riisumaan yltään ainoan paitansakin pyytävälle. Tyhjyys, kolkko hiljaisuus on Kaarilasta kadonnut: vaistomaisesti tuntevat kaikki henkilön läsnäolon, joka elämänhaluisena, täynnä nuoruuden voimaa astuu tulevaisuutta kohti.