Ihmeellisesti hän osaa vaikuttaa kaikkiin. Siitä että puhekielenä herrasväen kesken ennen oli ruotsi, on nyt jouduttu siihen että nuoret puhuvat keskenään suomea — palvelijain suureksi kummastukseksi. Hänen toimestaan on Emma rouvalle ja Ailille tilattu sadetakit ja kesähatut Maijan mukana Helsingistä. Sunnuntai-iltoina kokoaa hän paikkakuntalaiset Kaarilan tupaan kuulemaan esitelmää, milloin Kalevalasta, milloin Suomen historiasta, milloin Runebergista. Pekan kanssa, joka on umpimielisyydestään tunnettu, juttelee hän usein myöhäiseen yöhön asti. Emma rouvastakin on alakuloisuus kadonnut vähemmäksi.
Aili on Eerosta saanut mahtavan liittolaisen. Hän niin hyvin ymmärtää hänen tarpeensa, hän niin osaa häntä tyynnyttää. On hetkiä, jolloin ei Aili tunne katkeruutta ketään kohtaan, ei minkäänlaista surumielisyyttä, hetkiä, jolloin hän on täysin onnellinen. Lämpöisinä päivinä istuvat he kahden puutarhassa tai rannalla ja Eero kääntää Ailille pitkiä kappaleita ranskalaisista ja saksalaisista klassikoista tai kertoo hänelle virtauksista eri maiden kirjallisuudessa.
Ja tyttö, joka koko elämänsä ajan huolellisesti on peittänyt sisimmät tunteensa maailmalta, alkaa vähitellen avata sydäntään. Siinä on omituinen tenho kun he kahden istuvat lehdossa, jonka nuput aukeavat auringolle ja hän saa kertoa tunteistaan täällä yksinäisinä talvi-iltoina tai pitkinä, myrskyisinä syyspäivinä. Välistä hän aivan unohtaa, että hän astelee elävän olennon rinnalla. Mutta vaistomaisesti hän sittenkin tietää, ettei hän tällä kertaa tunteitaan ilmaisekaan yksin tuulille. Katsomattakin tuntee hän lämmön noista ruskeista, verhotuista silmistä itseään seuraavan. Eeron osanotto on sentään toista kuin se, jonka tuuli uskotulleen suo…!
Lämmin, kummallinen tunne seuraa häntä koko päivän ja kun hän illalla peilin edessä sukii hiuksiaan ja näkee punan poskillaan, huomaa hän miten se häntä kaunistaa. Nyt pitäisi Eeron hänet nähdä!
Hän ei tee itselleen selvää siitä, miksi hän juuri Eerolle tahtoisi näyttää kauneutensa, hän ei kysy mikä tunne hänessä elää Eeroa kohtaan. Hän tietää vain, että hänen seurassaan on hyvä olla ja että on suloista häntä ajatella.
Mutta tuontuostakin sukeltaa aaveena esiin ajatus: tämä loppuu, tämä loppuu!… Ensinnäkin tulee Maija heidän väliinsä, sitten matkustaa Eero pois… Kesää seuraa pitkä talvi. Maija, oma lapsi, pääsee tietysti Helsinkiin. Eero unohtaa Ailin kokonaan… Mitä hänestä tuleekaan tässä suuressa yksinäisyydessä…? Hän maatuu tänne, kuihtuu, kuolee.
Ja hän tuntee, miten epätoivoisa katkeruus iskee kyntensä hänen sieluunsa. Hän tahtoisi tuskasta huutaa.
III
Oli lämmin päivä. Tavanmukaista kevätsiivousta oli jo jonkun aikaa kestänyt Kaarilassa. Kuukausien koskematon järjestys oli rikottu huoneissa, tavaroita oli kannettu ulos, ikkunoita raastettu auki talviliitteistään, lakeja, lattioita sitaistu nuorilla lehvillä, kellareja, vinttejä väännetty nurin ja kauas oli pauke kuulunut kartanolta, kun talvitomuja piiskattiin huonekaluista.
Maijan tuloon piti kaiken olla valmiina. Emma rouva valmisteli rengin kanssa kukkalavoja puutarhassa, Pekka oli vienyt piiat navettapihaa luomaan, Aili raastoi pois huoneestaan toista sisäikkunaa, joka mahdollisten kylmien varalta oli jätetty ottamatta. Eero, joka aamulla oli ollut tervaamassa venettä rengin kanssa, soitti torvea salissa.