Korkeus ei ollut aivan pieni. Mutta Aili nousi empimättä ikkunalaudalle ja varustautui hyppäämään. Liian myöhään huomasi Eero sanojensa varomattomuuden, turhaan koetti hän tyttöä kieltää. Hän hyppäsi — jollei Eero olisi saanut häntä kiinni, olisi hän pudonnut suin päin maahan.
— Sattuiko? kysyi hän hätäisesti. — Sano, sano Aili kulta!
Hän painoi häntä likemmä itseään, käsivarsillaan häntä tukien. Hetken ajan hän hervotonna lepäsi hänen sylissään, kasvot kalpeina, silmät ummessa.
— Ei sattunut, kuiskasi hän vihdoin, loi serkkuunsa pitkän katseen ja riuhtaisihe irti. — Kuule, alkoi hän sitten kiireesti, värin vähitellen palatessa kasvoille, — emmekö yhdessä menisi lakaisemaan tuota kulmaa puutarhassa, joka vielä on lakaisematta?
— Olkoon menneeksi!
— Hae sinä tallista harava, minä tuon tuvasta luudan.
Eero rupesi viheltämään masurkkaa, heitti taapäin päätään, niinkuin hänen tapansa oli, tarttui Ailin vasempaan käteen ja oikaisi hänen käsivartensa suoraksi omaansa vastaan. Hän veti hänet mukaansa. Silmillään seuraten Eeron askeleita tanssi Aili hänen perässään. Rakennuksen kulmaa kiertäessä hämääntyi heiltä tahti. He alkoivat uudestaan ja tanssivat reippaasti siihen asti missä talliin ja tupaan vievät tiet erosivat. Siinä päästi Eero Ailin käden sellaisella vauhdilla että tyttö vielä hyvän matkaa jatkoi samaan tahtiin. Sitten hän seisahtui ja jäi tuijottamaan Eeron jälkeen, painaen käsiään rinnalle.
— Mitä, mitä on tämä tunne? sanoi hän hiljaa itsekseen.
Sellaisena ei kukaan saanut häntä nähdä, hänen täytyi paeta. Hän tiesi poskensa olevan palossa ja otsallaan olevan ikäänkuin kirjoituksen. Hän vilkaisi ympärilleen: pihassa ei ollut ketään. Hän hyppäsi kiviaidalle, pääsi sen toiselle puolelle ja riensi polkua alas rantaan. Valkovuokot olivat kukassa, lahti lepäsi rasvatyynenä, tuore tervanhaju leijaili ilmassa. Hän astui veden partaalle, johon syvä, sininen taivas kuvastui, horjahti taapäin ja lankesi kivelle istumaan.
— Mikä, mikä on tämä tunne? Eero, Eero… onko tämä rakkautta?