Hän ei itkenyt, mutta sydän sykki valtavasti ja silmä tuijotti veden kalvoa. Hänen rintansa oli ylenpalttisen täynnä.
Minä rakastan! selveni hänelle vihdoin ja hänen kyyneleensä alkoivat hiljalleen valua alas poskea. Hetket olivat iäisyyden hetkiä, hän ei tietänyt miten kauan hän oli istunut siinä veden partaalla, valaen vettä polttavalle otsalleen, kun hänen mieleensä vihdoin juolahti, että Eerohan häntä odottaa. Hän nousi, kuivasi kasvonsa ja alkoi astua taloa kohti. Mutta hänen mielessään riemuitsi ja raikui. Ei tarvinnut enää kaivata ja ikävöidä olemattomia. Ajatuksilla on määränsä, tunteilla maalinsa: hän rakastaa!
— Missä sinä olet ollut? kohtasi häntä portilla Eeron kysymys.
— Olinko sitten niin kauan?
— Olit! En minä yksin viitsinyt lakaista puutarhassa, lähetin sinne
Leena-muorin. Mutta missä sinä oikeastaan kävit?
— Rannassa. Pisti päähäni käydä siellä. Juoksin niin kovasti.
— Sen kyllä näen. Joko vene kuivaa?
— Vene… niin, kyllä kai se kuivaa, ilma kun on niin kaunis.
Sileälle tielle päästyä tarttui Eero hänen käteensä ja alkoi häntä tanssittaa.
— Pää pystyyn ja katso minua silmiin! Niinkuin ennenkin.