Mutta Aili ei voinut niinkuin ennen. Kyyneleet tulivat silmiin.
— Päästä minut, pyysi hän. — Auringon valo häikäisee.
— Neiti suvaitsee tänään olla huonolla tuulella!
Pääkaupunkilaisella kumarruksella päästi Eero hänen kätensä ja katsoi häneen pitkään. Aili kääntyi ja alkoi haravoida lehtiä kasaan. Ikäänkuin oljen korteen tarttuen katkaisi hän vihdoin kiusallisen hiljaisuuden sanoilla:
— Kerro Eero jotakin Helsingistä.
— Helsinki ei tähän aikaan esiinny ensinkään edukseen, siellä alkaa olla tyhjää: ylioppilaat poissa, koulut kiinni, muuttoaika.
Taas seurasi hiljaisuus. Onneksi tulla pyyhälti samassa pensaista koira, läähättäen ja kieli pitkällään. Aili hyväili sitä tavallista hellemmin. Eero seisoi haravoiden tuomen alla, jonka oksat miltei koskettivat hänen päätään:
— Hän ei minua ymmärrä, hän ei minua rakasta! selveni Ailille äkkiä.
— — —
Aurinkoisena valkeni seuraava päivä. Kaikki oli järjestyksessä: kaksiosaiset ovet avatut, joten saattoi nähdä talon koko huonerivin, maljakoissa kukkasia, ruokasalissa vihreällä koristettu kahvipöytä ja ikkunoista virtasi raikas veto, löyhytellen vasta pestyjä uutimia ja koristuksia pöydillä ja sohvilla, jotka ainoastaan juhlatilaisuuksissa otettiin esiin. Juhlatilaisuuksiksi katsottiin aina niitä päiviä, jolloin joku "lapsista" palasi kotiin, viivyttyään pitemmän aikaa poissa.