Jo kello yhdentoista aikaan alettiin odottaa. Joka kerta kun Jalo avasi suutaan haukkumaan, ilmestyi joku piioista kyökin portaille. Aili oli ensi kerran heittänyt surupukunsa ja pukeutunut sinertävään. Hänellä oli kaulassa leveä kellertävä pitsi ja vyötäisiä ympäröi nahkavyö.
Hän ei iloitse Maijan tulosta, ajatteli Pekka nähdessään hänen totiset kasvonsa. Mutta Eero ei voinut riistää silmiään hänestä: vaaleat hiukset kähertyivät niin sorjasti niskassa, poski oli kalpeudessaankin niin tuore, piirteet niin puhtaat. Kun hänet aina oli nähnyt mustissa, vaikutti hän vaaleassa puvussa suorastaan hurmaavana.
Maijaa vain ei kuulunut. Kahvijano valtasi jo odottavat ja ensimmäinen kuppi juotiin. Emma rouvan alkaessa käydä levottomaksi, tuli piika vihdoin ilmoittamaan, että "nyt siellä joku tulee Kiutun mäkeä alas, mutta on niin lystinmäinen". Jalo, joka unohtaen virkansa, istui ruokasalissa ahnastelemassa, törmäsi haukkuen pihalle, herrasväkensä seuraamana. Kummallinen kuorma oli todellakin tulossa: ajaja kyllä istui takana ja hattupää nainen edessä, niinkuin odottaa sopi, mutta sitäpaitsi oli etupuolella rattaita ihmeellinen korkea esine, jonka pinnat oudosti säteilivät auringon valossa.
— Mikä kumma tuo on? Ei ainakaan meidän Maija…
— Mutta hevonen on meidän Tuima.
— Ja Maija se kuitenkin on tuo hattupää…
— Hänellähän on polkupyörä rattaillaan, keksi vihdoin Eero.
— Maija se on, hän jo heiluttaa nenäliinaansa.
Hitaasti likeni kuorma. Nuoret riensivät vastaan, Emma rouva jäi jäljellepäin. Kenenkähän polkupyörän hän tänne tuokaan? mietti hän itsekseen. Sitten alkoi kyyneleitä valua hänen poskilleen ja malttamattomasti odotti hän saavansa sulkea syliinsä tyttärensä. Maija ei aivan heti päässyt alas rattailta, puupuitteisiin pantu polkupyörä oli kiinnitetty hänen eteensä, joten hän sen takana istui kuin karsinassa.
— Voi voi, olette varmaankin kauan odottaneet! Läksimme kyllä heti junan tultua, mutta tämän pyörän tähden piti ajaa niin hitaasti. Kaduin jo etten sitä jättänyt asemalle.