— Paras oli, virkkoi Pekka ystävällisesti hymyillen, — että toit tuotavasi tänne. Kukapahan ne jälkeenpäin noutaisi asemalta.
— Maamiehellä on kiire käsissä! lisäsi Eero.
Vihdoin pääsi Maija karsinastaan. Hän riensi suoraa päätä äitinsä luo ja sulki hänet syliinsä. Sitten tervehti hän muita.
— Pikku tyttöseni, Maija kultani, oletko nyt kotona, äidin luona!
Mutta kuinka sinä olet kasvanut ja näytät terveeltä!
— Niin olenkin ollut harvinaisen terve koko kevään, vaikka useimmat tovereista olivat niin hermostuneet, että rukouksessa pyörtyivät ja tunnilla usein purskahtivat itkuun.
Maija oli päätä pitempi äitiään. Hänen ja Pekan ulkomuodossa oli paljon yhtäläisyyttä: sama vaalea tukka, vaikka Maijalla hiukan laheampi, sama helakka ihonväri, samat siniset silmät. Veljessä vallitsi oikea suomalainen tyyneys, kun sitävastoin sisar näytti olevan altis mitä erilaisimmille mielijohteille. Hän oli vankka ja roteva, suuret, luisevat kädet, vartalo vielä kehittymätön. Niinkuin usein nopeasti kasvaneet, käveli hänkin huolimattomasti, hartiat hiukan kumarassa. Liikkeet olivat kulmikkaat, äänessä ja käytöksessä jotakin poikamaista. Hän otti pitkiä askeleitaan sillä tavalla, että miltei luuli hänen olevan kompastumaisillaan hameisiinsa, jotka alkoivat käydä pitkiksi. Kun hänet näki Ailin rinnalla, pisti hän erikoisesti silmiin: Aili oli niin solakka ja kevyt, kaikki hänessä niin siroa tekoa.
— Mutta lapseni, virkkoi äkkiä Emma rouva ja pysähtyi keskelle pihaa, tavoitellen hattua tyttärensä päästä, — olet leikannut hiuksesi! Voi, voi!
— Niin, niin, minua ei saa torua! Niistä oli niin paljon vaivaa ja olivathan ne niin huonot…! Kasvaahan minulle uudet paremmat sijaan…!
— No niin. Ehkä se oli hyvä.
Enempää ei Emma rouva sanonut. Eero tyytyi siihen, että hän purskahti nauruun ja Pekka sanoi tyynesti: