— Se on hirveän rumaa kun naisilla on lyhyt tukka.
Tultiin sisään. Maija juoksi huoneesta huoneeseen, kaikkialla oli niin tuttua, niin kaunista! Hän tervehti piikoja kyökissä, tarkasteli oliko kaikki paikoillaan, kaipasi Mirriä, joka ei ollut saapuvilla ja jäi vihdoin kahvipöytään istumaan Emma rouvan viereen, joka ilokyynelin tuontuostakin laski kätensä hänen lyhyeksi leikatuille hiuksilleen ja kehoitti häntä syömään ja juomaan.
— Mutta enhän vielä ole sanonut terveisiä kaikilta, jotka lähettivät! jatkoi Maija. — Ensinnäkin tietysti tädiltä ja sedältä ja pojilta. Setä erittäin käski sanoa, että hän syksyllä odottaa Ailia Helsinkiin. Ja täti lähetti äidille tuliaisiksi leninkikankaan ja Pekalle kravatin… Ja Eerolle minulla on terveisiä niin monelta tytöltä, etten tiedäkään…!
— No annas kuulla!…
— Ensinnäkin tuli neiti Blom toissa iltana vastaani kadulla ja käski sanomaan, että olisi fiksua jos kirjoittaisit hänelle, sillä hänen on ollut sinua ikävä… Ja Elli Tuokko toi aamulla kukkia, jotka käski antaa sinulle — ne ovat eväitteni joukossa… Voi äiti, kiitos voileivistä, ne maistuivat niin hävyttömän hyviltä, että olin kieleni niellä…!
— Vai eväittesi joukossa! Sepä on hävytöntä! Helsingin runollisin ja kaunein tyttö lähettää minulle kukkia ja sinä panet ne — eväspussiisi.
— Vai olisiko minun pitänyt istua ja pidellä niitä käsissäni neljän penikulman aikana. Muutoinkin minua paleli. Aamulla oli aika kylmä, tiedä se ja ole tyytyväinen, etten kukkiasi heittänyt hiiteen.
— Paleliko sinua, lapseni?
— No ei paljon… Ja päästäkseni Eeron terveisistä mainitsen vielä että yksi hentuistasi, jonka nimeä en edes muista, lähetti pienen käärön…
— Jota ehkä olet säilyttänyt — kenkäsi varressa? lisäsi Eero.