— Olisit, Maija, voinut hankkia arvosanasi laskennossa vähän paremmaksi, huomautti Pekka.
— Kiitä onneasi, ettei siinä ole viitosta! sanoi loukkaantuneena Maija. — Kuukausitodistuksessa minulla oli seitsemän, mutta sitten se Pirre (hän tarkoitti laskennonopettajaansa) antoi niin vaikeita koelaskuja, ettei niitä kukaan ymmärtänyt. Olga Söderholmkaan, joka meidän luokalla oli primus, ei saanut kymmentä… Te ahdistatte minua tänään kaikki. Luuletteko, että on hauska tulla kotiin, kun…
Loukkaantuneena läksi Maija saliin ja luotuaan nuhtelevan katseen Pekkaan ja Eeroon, seurasi häntä Emma rouva. Mutta pahin ei vielä ollut tullut.
— Kenen se polkupyörä on? kysyi Pekka.
Maija livahti tiehensä antamatta vastausta ja Pekalta unohtui kysymys uudistamatta, hän kun jännityksellä seurasi Helsingistä tulleiden sadetakkien ja hattujen koettamista. Se tapahtui salissa, suuren peilin edessä. Ailin sadetakki oli vaalean harmaa ja hattu leveäröytäinen, valkeasta oljesta, koristettu mustilla samettinauhoilla ja valkealla höyhentöyhdöllä. Se puki häntä niin, että hän punastui nähdessään oman kuvansa. Nyt saattoi hän vetää vertoja mille tytölle tahansa. Mutta Emma rouva vaikeroi:
— Voi hyvät ystävät, minulle, vanhalle ihmiselle nyt tällaisia koristuksia! Voi näitä hihoja!
— Se on uusinta muotia! vakuutti Maija.
— Miksi nyt sitten vanhanaikaista ottaisi, koska kerran uutta ostaa! lohdutti Eero. — Kyllä täti siihen tottuu!
Pekka nousi tuoliltaan, haki takkinsa rintasaumasta pari nuppineulaa ja pisti niillä kiinni pussihihoja niin että poimut katosivat.
— Noin sen olla pitäisi!