— Niin poikani, ehkä Aili, kun tässä nyt tulee aikaa, ottaa ja leikkaa nämä hihat pienemmiksi.
Eero nauroi täyttä kurkkua ja teki parastaan vakuuttaakseen, että ne olivat erinomaisen kauniit. Sitten tuli uusi kysymys: mitä tämä kaikki maksaa? Siihenkään ei Maijalta saatu vastausta: täti oli ostanut kaikki ja täti oli siitä kirjoittanut. Huolestuksen rypyt alkoivat nousta Emma rouvan otsalle: hän aavisti pahaa, kun Maija noin salaperäisesti vastaili. Sata markkaa oli Helsinkiin lähetetty ja siitä piti vielä riittää Maijalle matkarahoiksikin. Kunhan eivät nämä tavarat olisi maksaneet niin paljon, että sinne taas oli jääty velkaa!
Huonommin kuin Emma rouva saattoi aavistaakaan, olivat asiat. Se selveni hänen kälynsä kirjeestä, jonka Maija ulos lähtiessään hänelle jätti. Paitsi että sadetakeista ja hatuista oli jäänyt osa maksamatta, oli Maijan tutkintohameeseenkin pitänyt ottaa velkaa. Sitten oli Maija ostanut polkupyörän… Polkupyörän? Maija polkupyörän! Emma rouva luki sanat moneen kertaan, hän ei ollut silmiään uskoa. Oliko lapsi tullut hulluksi!… Muuan tovereista, joka läksi ulkomaille, oli sitä hänelle kaupannut polkuhinnasta, 250 markasta, vaikka se oli miltei uusi ja erinomaisen hyvä. Kenenkään tietämättä oli Maija tämän tehnyt. Hän oli siitä saanut paljon toria. "Älkää siis enää häntä soimatko. Luulen sitäpaitsi, että siitä on ollut paljon hyötyä, sillä alkukesästä oli hän kalpea ja hermostunut, mutta sitten kun hän alkoi ajaa polkupyörällä, on hän tullut aivan toisen näköiseksi. Pyörä on otettu velaksi, mutta sitä ei tarvitse maksaa ennenkuin vuoden lopulla. Tyttö raukka on niin peloissaan. Älkää nyt häntä toruko!" Niin loppui kirje. Neuvottomana pudotti Emma rouva sen helmaansa ja jäi tuijottamaan eteensä. Sitten läksi hän etsimään Pekkaa, varovaisesti ilmoittaakseen hänelle asian.
Sillaikaa asteli Maija Eeron ja Ailin kanssa puutarhassa, jutellen Helsingin uutisia. Syksyllisiä arpajaisia jo valmisteltiin. Ompeluseura oli ollut koolla Wahlfeltilla. Ohjelmaakin oli ajateltu. Joku rouvista oli ehdottanut Kalevala-kuvaelmia: "sinipiikain laulu", "ilmatarten ja luonnotarten tanssi", "Pohjolan neito" y.m. Ja siihen oli Lyydi-täti sanonut: "minulla on ehdolla niin mainio Pohjolan neito! Se on mieheni veljentytär Aili Wahlfelt. Hänen pitää siksi tulla tänne."
Aili tunsi ikäänkuin huumaavan viinin virtaavan suoniinsa: hän olisi hänkin nuori, hän huvittelisi niinkuin muut, hän tanssisi Eeron kanssa!
— Onkin päätetty, sanoi Eero, — että Aili syksyllä tulee Helsinkiin.
— Niin, opeta nyt vain minulle masurkkaa!
Ailin jäsenet värähtelivät.
Eero tarttui hänen käteensä ja he alkoivat tanssia hiekkarannalla. Maija lauloi ja yritteli kädet vyötäisillä hänkin tanssia. Hiestyttyään läksivät he juoksujalan pihaan. Mutta nähdessään polkupyörän kuistilla totistui Maija.
— Voi, voi, mitähän minä nyt saankaan? huokasi hän itku kurkussa.