— Jaa mistäkö kaukaa minä olen? Tuolta olen toisesta pitäjästä. Jaa vaivaisapuako? Onhan sitä vähän, mutta lisää on hankittava maailmalta. Olen tässä kaiket talvet potenut hinkua ja hengenahdistusta. Kun korjaisi Jumala pois…!

Ääni, käheänä ja matalana kuin maanalainen ulina, katkesi häneltä yskään. Kasvot vääntyivät ryppyjä täyteen ja värittömälle otsalle nousi rasittunutta punaa. Vanuneet harmaat hiukset heilahtivat. Aili toimitti hänelle ruokaa ja auttoi hänet alas portailta. Hitaasti vanhus astui tupaan päin, kaksin käsin kantaen keittovatia ja varjellen lientä läikähtämästä laitain yli.

— Menkää vähän syrjään! kuului äkkiä Maijan ääni.

Kirpeä kellonsoitto houkutteli samassa sekä rengit että piiat portaille, mutta se, jota soitto varoittaen tarkoitti, ei huomannut mitään: rauhallisesti hän yhä asteli keskellä tietä, varjellen keittovatiaan, lakkirisa kainalossa, tuulen heilutellessa harmaata tukkaa. Juuri kun Maijan piti kääntää ja pyyhkäistä hänen ohitsensa, kääntyi hänkin juuri samaan suuntaan. Harmistuneena, kyynelten puna vielä poskilla, piti tytön hypätä alas pyörältä.

Sanattomana katseli Aili tätä kohtausta. Hän tunsi ikäänkuin pistoksen rinnassaan. Poissa oli äskeinen mieliala. Ilottomana tuli hän sisään, mielessään kaikki Kaarilan köyhät, sairaat ja onnettomat, joita hänen piti tehdä onnellisiksi sensijaan, että hän koetteli uusia hattuja ja ajatteli huvimatkoja Helsinkiin.

Niin kävi aina. Heti kun elämä alkoi hänelle hymyillä, kun hänen nuoruutensa otti oikeutensa, tuli, ikäänkuin tuulen tuomana joku pieni ulkonainen seikka, jota ei kukaan muu huomannut, mutta joka hänet pudotti taivaastaan. Kivenä riippui raskasmielisyys hänen siivissään ja painoi häntä maailman huoliin. Eikö hänelle sitten todellakaan ollut olemassa onnea, iloa, nuoruutta? Oliko hän tuomittu kaiken aikansa suremaan muiden huolia, itkemään siksi etteivät kaikki iloinneet?

— — —

— Minä en maksa pyöriäsi, oli Pekka sanonut sisarelleen. — Saat itse pitää niistä huolta!

Mutta eräänä iltana tavattiin hän itse Eeron johdolla harjoittelemassa samaisella Maijan pyörällä. Ja senjälkeen eivät hänen uhkauksensa enää pystyneet sisareen: hän torjui ne ilkkuen luotaan. Koska kerran Pekka käytti pyörää, saisi hän sen myöskin maksaa! Muutaman päivän perästä läksi Pekka jo polkupyörällä parin virstan päässä olevalle suolle työmiesten luo. Eero koetti opettaa samaa taitoa Ailille, mutta hänen näytti olevan mahdoton sitä oppia. Pekka sensijaan käytti pyörää niin ahkerasti, että Maijaa jo alkoi harmittaa, vaikkei hän uskaltanut siitä mitään sanoa. Kaikessa hiljaisuudessa hän sentään äidille valitti asiaa. Ja äiti lohdutteli sillä, että kyllä Pekka pian väsyy ja kyllästyy ja silloin joutuu pyörä taas alkuperäiselle omistajattarelleen. Mutta Pekkapa ei väsynyt. Maijan piti keksiä uusi keino päästäkseen nauttimaan lempiesineestään: hän läksi liikkeelle aamulla aikaiseen ennenkuin Pekka ehti, ja läksi silloin niin kauas, ettei palannut ennenkuin päivällisille. Yksin ei sentään ollut niin hauskaa, hän alkoi pyytää Eeroa seurakseen. Ja oltuaan yhden kerran, läksi Eero useamminkin. Maijalla oli soma polkupyöräpuku ja kun hän Eeron rinnalla lasketti alas mäkeä ja Aili jäi sulkemaan porttia heidän jälkeensä, ei hän voinut olla heitä kadehtimatta. He viipyivät tuntikausia poissa, tapahtuipa, että heitä turhaan odotettiin koko päivän.

Silloin oli talossa hiljaista. Aili istui käsitöineen puutarhassa. Välistä koetti hän lukea. Mutta katse kääntyi vaistomaisesti maantielle päin tähystelemään, eivätkö he jo tulisi. Ajatukset eivät pysyneet koossa. Kun ei heitä helteisestä päivästä huolimatta kuulunut päivällisellekään, kävi Aili levottomaksi. Hän kuvitteli, miten he nyt lepäävät jollakin nurmikolla metsässä, pyörät ovat asetetut puuta vastaan… Tuntui siltä, että hän vihaa Eeroa. Mitä hän olikin tullut tänne Kaarilaan hänen rauhaansa häiritsemään? Ennen oli kyllä ikävä ja kaipaus kalvoi, mutta ei toki tuntunut tuskaa, se oli tullut Eeron mukana. Kunhan se hänen kanssaan poistuisikin! Heti juhannuksen jälkeen hän lähtisi…